Etenemisestä ja yksinäisyydestä

Vietimme ihanan viikonlopun Tampereella Tornihotellissa yöpyen, kummityttöä ja parhaita ystäviä nähden. Samalla tutustuimme klaanimme uuteen jäseneen, joka oli vasta vähän yli viikon vanha. Niin pieni ja hento vielä.

Tämä viikonloppu sai aikaan kahdenlaisia aatoksia. Ajatuksen siitä, että olen kolmekymppinen ja ehkä elämässä täytyisi jotenkin edetä sekä oivalluksen siitä, kuinka yksinäinen sitä oikeastaan onkaan täällä Turussa.

Elämässä on toki edetty töiden ja koulutusten muodossa, mutta kyllä tässä taas tuntee olevansa nollapisteessä, kun aloittaa uudet opinnot, joiden tarkoitus on korvata aiemmat hukkaan heitetyt vuodet väärällä alalla. On ostettu talo, mikä tuntui hetken etenemiseltä, mutta nyt tähänkin on jo tottunut. En ole koskaan edennyt yhdenkään kumppanin kanssa kihloihin asti enkä ole perustanut perhettä. Ne ovat nyt ehkä niitä asioita, jotka laittavat mietityttämään. Niiden suhteen tulisi mielestäni tapahtua muutoksia ennen kuin olen vanha luuska. Eli aika pian.

Yksinäisyys on iskenyt oikeastaan jokaisessa uudessa kotikaupungissa. Läheiset ovat kaukana, eikä viestittely ja soittelu aina korvaa sitä tunnetta, kun pääsee vapaasti jutustelemaan kasvokkain. Viikonloppuna oli niin mukava olla sosiaalinen pitkästä aikaa, että sitä tunnetta jää kaipaamaan. Olisi kiva soittaa spontaanisti ystävä kylään tai lähteä kahville jonnekin. Asia nyt vain on niin, etten tunne Turusta ketään. Se asia voi muuttua tulevaisuudessa ja lasken toivoni opiskelutovereihin. Kuitenkin pääasiassa etäopintoina kotona tehtävä opiskelu ei takaa pysyviä ystävyyssuhteita.

Elämässäni on siis havaittava tyhjiö, jonka täyttäminen ei olekaan niin helppoa. Täyttääkö sen uudet ihmiset, jää nähtäväksi. Tärkeintä on, että lopetan ongelman kiistämisen ja myönnän sen itselleni rehellisesti.

Laatuaikaa ystävien parissa

Viikonloppuna istuttiin iltaa läksiäisten merkeissä. Puhuttiin sitten vakavammista tai vähemmän vakavista aiheista, nauru raikasi ja kaikilla oli kivaa. Ainakin minulla oli! Söimme yhdessä ystäväni tekemää pizzaa, paransimme maailmaa ja nostimme maljoja.

Illaksi oli varattu pakohuonepeli, jonka selvitimme yhdessä, tiiminä. Yhteistyö toimi ja vaikka hiukan jouduimme turvautumaan vihjeisiin, ehdimme silti ulos huoneesta ajoissa. Tätä juhlistettiinkin sitten Tampereen pubeissa lautapelien ja juomien merkeissä.

Tällaisia iltoja soisin olevan useamminkin. On harmillista, että nykypäivänä kaikki ovat omien elämiensä kanssa niin kovin kiireisiä. On töitä, muuttoja, eroja, opintoja. Silti toivon, että olisi aina myös me. Aikaa meille, mahdollisuus tavata säännöllisesti porukalla.

Seuraava tapaaminen on jo jokaisella allakassa ylhäällä, ja tuskin maltan odottaa sitä, että taas kohdataan ja luodaan hetkiä ja muistoja yhdessä.