Revennyt sektiohaava

Jotta kaikki saataisiin mahdollisimman hankalaksi, repesi sektiohaava. Maanantaina kävin ottamassa hakaset pois avoneuvolassa. Olin huolissani haavan kiinnipysymisestä, sillä mielessä kummitteli vielä vajaa vuosi sitten luomen poistossa syntyneen haavan repsahtaminen. Kuulemma sektiohaava näytti kuitenkin hyvältä; ei ollut tulehtunut ja oli kiinnittynytkin ihan hyvin.

Kotona menin päiväunille ja herättyäni haava oli alkanut irvistää parista kohtaa. Soitin synnärille, josta käskettiin näytille. Kävin makoilemassa tarkkailuhuoneessa, minulta otettiin labroja ja lääkäri tutki haavan. Tulehdukseen viittaavia piirteitä ei ollut, joten kotiin vain. Nostelua ja äkkinäisiä liikkeitä suositeltiin välttämään.

Tiistaina otin kotona rauhallisesti. Kuitenkin illalla noustessani sohvalta tunsin kovan vihlaisun mahassa. Samalla verta alkoi valua pitkin lattiaa. Haava oli ratkennut. Hälyytin miehen yläkerrasta ottamaan vauvan sylistäni ja menin kylppäriin painamaan haavaa talouspaperilla. Verta tuli aika reippaasti. Soitin taas synnärille. Siellä pohdittiin tarvitseeko haavaa tulla näyttämään. Mieheni katsoi haavaa ja totesi sen olevan kauhea, syvä ja pitkä. Minua pyydettiin tulemaan sairaalaan näytille. Ei auttanut kuin pakata vauva autoon ja mies lähti kuskaamaan minua tyksiin. En uskaltanut ajaa itse, kun pelkäsin pyörtyväni rattiin.

Sairaalassa pääsin heti lääkärin luo. Hän katsoi haavaa, totesi sen revenneeksi 5 cm matkalta, mutta haava ei kuulemma ollut pahan näköinen tai kovin syvä. Alemmat leikkauskerrokset olivat pysyneet kiinni. Haavaa puhdistettiin ja siihen laitettiin Sorbactia ja haavataitos. Olin varautunut olemaan sairaalassa pidempään, mutta koko homma oli hetkessä ohi ja soittelin miehen kotimatkalta takaisin sairaalalle napaamaan minut kyytiin. Ohjeiksi sain suihkutella seuraavana päivänä haavaa ja itse vaihtaa Sorbactin ja taitokset. En pitänyt ajatuksesta, sillä haava on kohdassa, johon en näe (hiukan roikkuvan mahan alla) enkä luottanut lainkaan siihen, että saisin taitokset sun muut itse oikein paikoilleen.

Pääsin kuitenkin keskiviikkona haavahoitajalle, joka putsasi haavan ja vaihtoi haavataitokset. Terveyskeskuksen lääkäri tuli vilkaisemaan haavaani ja päätti lähettää minut kuitenkin sairaalan päivystykseen näyttämään haavaa, josko siihen olisi mahdollista laittaa tukiompeleita. Olin hämmästynyt, sillä kuvittelin, ettei haavaa voisi ommella avaamatta haavapintoja uudelleen, enkä oikein olisi halunnut lähteä jonottelemaan päivystykseen. Ajoin kuitenkin sinne suoraan haavahoidosta.

Päivystyksessä ihmettelivät, miksi minut oli lähetetty sinne, sillä hoitovastuu oli leikkaavalla taholla, eli synnytyspolilla, jossa olin edellisenä päivänä jo käynyt saamassa hoito-ohjeet ja arvion haavan tilasta. Synnärillä oli todettu, ettei haavaa voida ommella, joten miksi terveyskeskuslääkäri nyt kuvitteli, että haavalle voisikin tehdä jotain? Haavataitokset kuitenkin avattiin päivystyksessä ja sitä kävivät hoitajan lisäksi katsomassa haavahoitaja ja lääkäri. Molemmat olivat sitä mieltä, ettei mitään kannata/voida tehdä. Aivan turha käynti siis! Tosin haavahoitaja kysyi voisiko kuvata haavaani ja käyttää sitä haavakoulutusmateriaalina. Suostuin, joten haavastani oli ainakin jollekin hyötyä. Hoitaja laittoi uudet Sorbactit ja haavataitokset kuvaten samalla työvaiheita kännykällä. Sain kiellon kastella sidoksia ja suositeltiin, etten menisi suihkuun, sillä minun olisi tässä tapauksessa otettava pois sidokset ja osattava laittaa vastaavat tilalle. Suihkukiellon lisäksi sain käskyn olla nostelematta mitään (edes vauvaa) ja minkäänlaista ponnistelua ei saisi harrastaa.

Huomisele on varattu haavahoitoon aika. Täytyy selvitellä miten jatkossa hoidan peseytymistä, koska jossain vaiheessa sekin vain on tehtävä. Todennäköisesti joudun miehen avustuksella purkamaan sidokset ja laittamaan uudet. Tänään olisi ollut koulua, mutta se jäi väliin. Huomenna olisi tarkoitus haavahoidon jälkeen käydä pari tuntia opiskelemassa, toivottavasti onnistuu. Huomenna saapuvat viikonloppuavuksi myös vanhempani ja siskoni. Harmittaa, että he asuvat niin kaukana ja meillä ei ole lähellä tukiverkostoa. Juuri tällaisissa tilanteissa se olisi tarpeen. Mies hoitaa nyt vauvaa valvoen päivien lisäksi myös yösyötöt. Kovin on ollut raskasta molemmille: minusta ei ole minkään tekijäksi ja mies kuormittuu. En tajua miten pärjäämme, kun mies palaa töihin ensi viikon jälkeen ja itse olen vielä toipilas.

Arki on alkanut

Ensialkuun tunnustan, ettän ole missään vaiheessa ollut ”vauvakuplassa”. En oikeastaan edes ymmärrä mitä sillä tarkoitetaan. Ehkä normaalista poikkeava synnytys sai aikaan sen, että arki iski naamaan heti. Jouduin heti sektion jälkeen ensimmäiseksi yöksi yksin osastolle yhden hengen huoneeseen, sillä perhehuoneita ei ollut vapaana. Mies lähti kotiin kahdeksan aikoihin illalla ja minä jäin makaamaan kaikkine katetreineni ja epiduraaleineni vaakatasoon, jossa minun tuli huolehtia vauvasta, vaikken ollut kykenevä edes häntä nostamaan.

Sairaalassa ollessa koin painostusta ja painetta imetyksen onnistumiseen. Vauva käytiin nostamassa rinnalle hoitajan toimesta ja sitten meidät jätettiin kahdestaan vauvan kanssa. Maito ei ollut noussut, vauva huusi kuin syötävä, enkä jaksanut nostaa vauvaa edes parempaan asentoon rinnalla. Yritin saada yhdellä kädellä pidettyä rintakumia paikallaan (liian matalat nännit), kun vauva raivosi, huusi ja potki sektiohaavaa pienillä jaloillaan.

Maitoa tuli tipoittain, mutta eihän se nälkäiselle pienokaiselle riittänyt, vaan hän sai luovutettua rintamaitoa lisämaitona. Lisämaitoannokset jatkuivat huonojen sokeriarvojen takia koko sairaalassaolo ajan. Lisämaidon määrä riippui kulloinkin työvuorossa olevasta henkilöstä. Osa antoi maitoa reilummin, osa kitsasteli niin, että vauva huusi tunti tolkulla pitkin yötä. Onneksi toisena päivänä pääsimme siirtymään perhehuoneeseen ja mieskin sai jäädä avukseni. Se helpotti nostoja, vauvan hyssyttelyä ja minun mielialaani.

Vauva söi rinnalla vähänlaisesti imetysasennosta riippumatta. Käytössä oli lisänä milloin ruiskuruokinta, tuttipullo tai imetysapulaite. Glukoosilla koitettiin houkutella vauvaa tarttumaan rintakumiin. Välillä tuli sokerimittauksessa huonoja tuloksia, heikon syömisen takia. En kuulemma ollut imettänyt tarpeeksi. Kolmantena päivänä, kun pääsin irti kaikista piuhoista ja laitteista, minun tuli aloittaa maidon lypsäminen. Käsin lypsämällä sain muutaman millin maitoa, jotka syötettiin vauvalle ruiskulla. Vauvan maidontarve oli tuossa kohtaa n. 30ml kolmen tunnin välein.

Kotiutumispäivänä olin jo aivan puhki. Elimistö oli sekaisin ja jouduin ramppaamaan vessassa jatkuvasti. Pyysimme hartaasti lupaa lähteä kotiin ja sen onneksi saimme. Kotimatkalla maito alkoikin sitten nousta. Kotona koitin imettää muutaman kerran, mutta siitä ei tullut mitään. Vauva oli tottunut sairaalassa saamaan ruokansa helpolla ruiskusta tai pullosta. Hän ei jaksanut nähdä vaivaa rinnalla ja tulimme mieheni kanssa siihen tulokseen, ettei hommasta tulisi mitään. Vaihtoehtona oli osittaisimetys tai imetyksen lopettaminen ja päädyimme jälkimmäiseen. Asian sulattelu vaati minulta monet itkut ja koin epäonnistuneeni synnytyksen lisäksi nyt myös imetyksessä. Nyt viikko myöhemmin tajuan, että päätös oli oikea. Vauva voi hyvin ja oli saavuttanut viikossa syntymäpainonsa. Ruoka maistuu, vaikkakin korvikkeen hetkellinen mikrolämmitys aiheutti kamalat vatsavaivat, jotka hiukan helpottivat, kun palasimme vesihaudelämmitykseen.

Kotona meillä on mennyt hyvin, vaikka vauva onkin viimepäivinä alkanut valvoa enemmän itkeskellen ja kitisten. Todennäköisesti jonkinlaisia masuvaivoja on edelleen. Lisäksi itse olen lähes neuroottinen puklailun suhteen. Pelkään vauvan tukehtuvan omaan pukluunsa hetkellä millä hyvänsä, koska hän ahnehtii maitonsa kovalla tahdilla, siitä huolimatta, että koitamme tahdistaa ja hidastaa syömistä. Yöt menevät kolmella heräämisellä, joista yksi on usein pidempi, parin tunnin pätkä, jolloin vauva valvoo, vaikka vaippa olisi vaihdettu ja maitoa tankattu, sylitelty ja koitettu edistää ilman poistumista.

Tästä tuli nyt lähinnä ruokintaan keskittynyt postaus alun imetyksestä korvikevauvaksi. Elämä pyörii nyt lähinnä unen, ruuan ja itkun välimaastossa, eikä hankalina päivinä juuri muuta tule tehtyä. Kerran olemme käyneet vaunuilemassa postissa ja pari kertaa autolla jossain pikaisesti. Lisäksi perjantaina pistäydyimme mieheni vanhemmilla kylässä. Matka sujui melkein itkuitta, vaikka ajokilometrejä kertyi 60 suuntaansa. Ehkä pikku hiljaa pääsemme taas liikkumisen makuun.

Meillä synnyttiin

Viime postauksessa kirjoittelin yliaikaisuudesta ja todennäköisestä käynnistelystä, sillä vauva ei tuntunut olevan valmis saapumaan tähän maailmaan. Toisin kuitenkin kävi, sillä keskiviikkoaamuna tunsin ensimmäiset säännölliset supistukset. Synnytys ei mennyt ihan niin kuin strömsössä, joten mikäli synnytyskertomukset järkyttävät tai eivät kiinnosta, niin suosittelen skippaamaan tämän postauksen.

Tosiaan homma lähti keskiviikkona käyntiin supistuksilla juuri, kun mies oli lähdössä töihin. Jännitys alkoi kohota saman tien, vaikka uskottelin itselleni, että: ”Tää nyt on taas vaan jotain hetkittäistä ja ohimenevää”, sillä en halunnut olla liian toiveikas ja pettyä sitten karvaasti. Mies lähti töihin ja jäin kotiin tarkkailemaan tilannetta. Soittelin kahdeksan aikoihin synnärille, kun veristä vuotoa alkoi tulla supistusten ohessa ja sain ohjeistukseksi ottaa särkylääkettä ja odotella rauhassa.

Välillä mietin pitäisikö sairaalaan jo lähteä, vaikka tiesin, etteivät kivut olleet vielä kovia. Tosin minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten koviksi ne vielä tulisivatkaan. Välillä toivoin miehen tulevan kotiin, mutta sitten ilmoitinkin, että voi olla työpäivän loppuun töissä. Kellottelin supistuksia, jotka tulivat n. 10 minuutin välein, laantuen muutamaan kertaan. Odotin malttamattomana, että supistuksia alkaisi tulla tiheämmin, jotta voitaisiin jo lähteä sairaalalle. Illalla päätettiin lähteä hiukan ajelemaan autolla, josko se provosoisi supistuksia. Supistusväli tiheni hiukan ja päätimme käydä nappaamassa drive in:stä vähän sapuskaa ja käydä sen jälkeen näytillä synnärillä.

Synnärillä olin pari senttiä auki. Käyrillä istuttiin hetki ja lähdettiin kotiin odottamaan homman etenemistä. Koitettiin nukkua; mutta lähinnä mies nukkui ja minä kellottelin kipeytyviä supistuksia. Jotenkin pelkäsin koko ajan, että en ehdi sairaalaan asti, vaan synnytän autoon tai kotiin. Kolmen aikaan yöllä herätin miehen ja ilmoitin, että haluan palata sairaalaan. Tilanne oli edennyt niin, että olin auki pari senttiä enemmän ja supistusten väli oli n. 5 min. Sain vaihtoehdoiksi lähteä taas kotiin tai jäädä osastolle yksin odottamaan. Päätimme lähteä kotiin yhdessä, sillä koin yksin osastolla makaamisen ahdistavana ajatuksena.

Kotimatkalla supistukset voimistuivat ja oli jo todella vaikea olla. Kotona koitin sinnitellä lämpöpussin kanssa, mutta kipu oli hirveä. Luulin, että kipukynnykseni olisi hyvä ja olin hämmentynyt siitä, miten paljon sattui. Takaisin sairaalaan oli lähdettävä alle parin tunnin kotona olon jälkeen. Ilmoitin, että kotiin en enää lähde ja kohdunsuun tilannekin puolsi sairaalaan jääntiä. Sain alaselkään Tens-laitteen, joka helpotti kipuja hiukan.

Siirryimme synnytyssaliin, jossa meidät otti vastaan kätilö sekä opiskelija. Aloittelin ilokaasun hengittelyä, vaikka pelkäsin sen tuovan mukanaan vain pahoinvointia. Se auttoi kuitenkin todella hyvin ja pärjäsin sen kanssa ihan kivasti tovin jumppapallolla tai seisoen. Kun kivut yltyivät sain kohdunkaulan puudutteen, sillä en halunnut epiduraalia tässä vaiheessa. Olisi ehkä kannattanut haluta. Puudute toimi kuitenkin hyvin ja helpotti todella paljon oloa. Sain saman puudutteen vielä myöhemmin toistamiseen ollessani n. 8 cm auki. Puudutteen loputtua tilanne oli edennyt taas sentin ja alettiin lähestyä maalia.

Päätettiin, että kalvot puhkaistaan ja lapsivedet päästetään pois tässä vaiheessa. Tässä vaiheessa kello oli jo yli puolen päivän, taisi olla yli yhden. Vitsailin, että varmasti jotain alkaa tapahtua, kun hoitajien vuoronvaihto klo 14 alkoi lähestyä ja että kaikki leimaavat vain kellokorttinsa ja jättävät minut yksin ponnistamaan. Vain hetki tämän jälkeen tulin todella kipeäksi. Puudutteen jämät olivat poistuneet kropasta ja lapsivesien meno lisäsi supistuskipua aivan järkyttävällä tavalla. Pyysin sisätutkimusta, sillä alkoi ponnistuttamaan. Toisella puolella kohdunkaulan reunaa oli vielä hiukan jäljellä, joten mietittiin häpyhermon puudutusta. Aloin kuitenkin äkillisesti huutaa kivusta (mies käytti kuvausta pistetty sika) ja ponnistella samanaikaisesti ja päätös muutettiin kiireellä spinaaliksi. Olin varma, että seuraavan supistuksen aikana lähtee henki. Ilokaasu ei enää auttanut ja supistuksia tuli vain koko ajan enemmän.

Anestesialääkäri tuli pistämään spinaalin, mutta itse olin jo aika syvissä vesissä. Huusin kurkku suorana koko ajan kiikkerällä pöydällä huonossa asennossa. Spinaali saatiin kuitenkin laitettua ja se alkoi vaikuttaa. Samanaikaisesti tapahtui kauheita asioita. Vauvan sydnäänet romahtivat kuoppaan. Muistan jostain sumun läpi, kuinka kätilö soitti toisessa päässä huonetta apujoukkoja. Yhtäkkiä huone oli täynnä ihmisiä. Olin juuri puutunut täysin ja nyt pitäisi ponnistaa äkkiä, jotta vauva pelastuisi. Kaikki huusivat ja mies häädettiin pois tieltä järkyttyneenä.

Myös minun verenpaineeni tippuivat ja päädyttiin siihen, että vauvaa täytyy vetää äkkiä imukupilla. Kaikki kyselivät ponnistuttaako ja supisteleeko, mutta ei tietenkään puutuneena ollut mitään tuntemuksia. Ehdotettiin kontalleen nostoa ja vaikka mitä, mikä ei spinaalin jälkeen todellakaan ole mahdollista. Kanyylia koitettiin laittaa kiinni useampaan otteeseen ja lopulta anestesialääkäri sai sen laitettua. Imukuppi runnottiin paikoilleen ja käskettiin ponnistaa kaikesta huolimatta täysillä. Imukuppi irtosi ensimmäisen yrittäjän kohdalla, joten äkkiä kokeneempi lääkäri puikkoihin. Sain mahdollisuuden yhteen ponnistukseen ja samalla lääkäri veti vauvaa ulos oikein olan takaa. Siinä oli ”pieni avustaminen”, johon imukuppia yleensä käytetään aika kaukana todellisuudesta. Imukuppi irtosi jälleen ja roiskautti kuulemma veret puolen hoitohenkilökunnan päälle.

Siinä vaiheessa vaihtoehtona oli hätäsektio. Vauvan sydänäänet olivat olleet liian kauan poissa. Jotkin sydänäänet palailivat juuri samanaikaisesti näkyviin ruudulle, mutta ei voitu olla varmoja olivatko ne minun vai vauvan. Muistan kuinka viereen kärrättiin pyörällinen pöytä ja minun oli hypättävä siihen kiireellä, sillä aikaa ei ollut hukattavaksi. Pöytä kärrättiin leikkaussaliin, jossa toinen hyppy leikkauspöydälle. Kaikki ympärillä olivat hätääntyneen näköisiä ja puhuivat jotain lääkärikieltä, josta en ymmärtänyt mitään. Juuri ennen nukutusaineen vaikutusta kuulen kuinka joku sanoo meillä olevan suuria ongelmia kanyylin kanssa.

Herään puoli viiden aikoihin heräämöstä. Olen aivan tokkurassa enkä tajua missä oikein olen. Näen mieheni, jonka paidan alla näyttää olevan jotain. Vie pitkän aikaa saada päätä selväksi ja tajuta mikä homman nimi on. Muisti palailee pikku hiljaa ja saan kuulla, että molemmat selvisimme onneksi säikähdyksellä. Vauva saatiin pelastettua hyvinvoivana ja itsekin selvisin parilla alapäätikillä imukuppitouhusta ja kahdella kymmenellä hakasella ja pystyviillolla hätäsektiosta. Itken helpotuksesta, kun näen vauvan ensimmäistä kertaa. Pieni tyttö syntyi 19.9. klo 14.28 ollen 3750g painoinen ja 53cm pitkä. Hän on täydellinen kaikin tavoin.

Synnytys itsessään oli traumaattinen sekä minulle, että miehelleni. Vaikka kaikki päättyi hyvin, täytyy molempien käsitellä asiaa vielä monta kertaa. Itse olin onneksi niin kivuissani tai nukutuksen alaisena, etten ehtinyt kokea suurta hätää, vaikka tajusin toki imukuppivaiheessa, että nyt ei kaikki ole kunnossa. Mieheni sen sijaan joutui katsomaan vierestä tätä tapahtumaa, jäämään synnytyssaliin kätilön kanssa, kun minua kärrättiin kiireellä leikkaukseen ja odottamaan tietoa siitä, mitenvauva ja minä voimme. Onneksi vauva oli saatu äkkiä ulos ja todettiin hänen voivan hyvin. Mies sai leikata napanuoran ja pitää vauvaa ihokontaktissa samalla, kun minua kursittiin kasaan. Sitten oli odoteltava vielä, että herään heräämössä ja kaikki on kunnossa.

Mies ei ehkä halua enää koskaan synnytykseen, enkä itsekään voi olla ajattelematta, että ehkä meidän kuuluikin saada vain yksi lapsi. Ainakaan vuoteen ei saa raskautua, sillä hätäsektiossa tehty pystyviilto on hidas paranemaan ja altistaa keskenmenoille ja kohdun repeämiselle. Alatiesynnytystä tuskin tulen kokemaan enää koskaan, vaikka kuulemma sen onnistumiselle ei ole mitään estettä. Asian ajatteleminen tässä vaiheessa tuo kuitenkin mieleen vaan järkyttävän kivun ja hädän. Ehkä jonkinlainen suunniteltu sektio voisi joskus maailmassa vielä olla mahdollinen. Nyt kuitenkin parannellaan henkisiä ja fyysisiä vaurioita ja katsotaan miten pieni tyttö kehittyy ja oppii uutta. Palkinto kaikesta tästä järkytyksestä ja kärsimyksestä on kultaakin kalliimpi.