Ensimmäiset pistot

Kerroin aikaisemmin, kuinka olin saanut raskausdiabetesdiagnoosin sokerirasitusarvojen perusteella. Tänään koitti se päivä, kun pääsin neuvolaan juttelemaan asiasta ja saamaan tarvittavat laitteet ja ohjeistukset.

Minulla ylittyi siis sokerirasituksen jälkeinen kahden tunnin päästä mitattava arvo, eli elimistöni ei ehtinyt laskea sokeriliuoksesta saatua sokeripiikkiä kahdessa tunnissa vaaditulle tasolle. Tämä arvon ylitys ei ollut kiinni omista valinnoistani esim. edellisen päivän syömisistä. Kohonnut riski raskausdiabetekseen minulla toki oli ylipainon takia, joka on syntynyt omien valintojeni vuoksi.

Pelkäsin etukäteen kotiseurantamittauksia aivan järjettömästi, sillä minulla on kova neulakammo ja taipumus pyörtyillä spontaanisti jo aivan perus verikokeissa. Nyt ajatus siitä, että minun itse täytyy kyetä tuo toimenpide suorittamaan oli pelottava. Sain pikaopastuksen laittaan käytöstä neuvolassa ja neuvolatyöntekijä laittoikin minut heti kokeilemaan itseni pistämistä. Kehotus tuli täysin puun takaa, mutta en kehdannut olla testaamatta, vaan rohkaisin mieleni ja hoidin homman. Uskon, että tämä onnistunut suoritus sai aikaan sen, ettei yksin kotona seuraava pisto jännittänytkään enää niin kovasti.

Mittasin siis neuvolassa testikerran ja kotona lounaan jälkeisen arvon. Lounaan jälkeen arvo oli 6,1mmol. Mittaan joka toinen päivä, 4 kertaa päivässä: aamupaaston herättyäni ja 1h aamupalan, lounaan ja päivällisen jälkeen. Aamupaaston tulee olla alle 5,5mmol ja aterian jälkeinen arvo alle 7,8mmol. Lounaan jälkeinen kotimittaus meni siis arvon puolesta oikein kivasti ja neuvolassa 1,5h jättiaamiaisen jälkeen tehty yllätystestikertakin näytti 6,1mmol.

Sain neuvolasta kotiin laitteiden lisäksi tietoa raskausdiabeteksen vaikutuksesta sekä ravinto-ohjeita. Yleisesti neuvolassa sovittiin, että vähennän selkeitä sokerinlähteitä eli ns. herkkuja ja jossain määrin piilosokereita. Ärtynyt suolistoni (IBS) tuo osaltaan haastetta ruokavalioon, sillä esimerkiksi monet sokeriarvojen kannalta hyvät kasvikset ja hedelmät eivät sovi vatsalleni ja suolistolleni. Neuvolassa kuitenkin ohjeistettiin syömään ensisijaisesti sen mukaan mitä suolisto kestää.

Olin etukäteen lukenut keskustelupalstoja, jossa puitiin mm. sokerinmittaus välineistön epätarkkuutta ja eri neuvoloiden käytäntöjä mahdollisten sokeriarvojen ylitysten suhteen. Ainakin täällä laitteisto on tänä vuonna uudistettu ja vanhoja laitteita tarkempi. Entisissä laitteissa heitto oli 15% luokkaa, mutta tässä uudessa sen pitäsi olla n. 8-9%. Lisäksi neuvolassa oltiin kanssani samoilla linjoilla siitä, että nyt alussa testailen erilaisia ruoka-aineita, että näen nostaako joku arvoja liikaa. Ei ole tarkoituksen mukaista rangaista ensimmäisistä ylityksistä heti tablettilääkehoidolla tai insuliinilla, vaan totuttautua pikku hiljaa siihen, miten oma keho toimii.

Tämä mittausprojekti jatkuu synnytykseen asti. Mikäli arvot pysyvät hyvinä, voidaan mittauskertoja karsia tai vastaavasti lisätä, mikäli ylityksiä tulee paljon. Vauvan painoarvion saamiseksi loppuraskaudesta ultrataan vielä ylimääräinen kerta.

Homma vaikuttaa kaiken kaikkiaan nyt aika simppeliltä. Herkutteluunkin annettiin lupa kohtuuden rajoissa, joten juhannuskaan ei mennyt kerta laakista pilalle. Mikäli koko ajan lisääntyvät kivut sallivat, niin loppuviikosta suunnataan itään mökkeilemään hyvillä fiiliksillä.

Sokerirasituksesta ja radista

Kävin eilen kauhun saattelemana sokerirasituksessa. Pelkäsin aivan tolkuttomasti etukäteen sitä pahoinvointia ja ajatusta siitä, että koitan kaksi tuntia pitää sen tyhjään vatsaan juodun sokerilitkun sisälläni jossain kuumassa odotusaulassa. Hommaa ei helpota sekään, ettei minulta saa otettua verikokeita enää nykyään muuten kuin makuuasennossa pyörtyilyn vuoksi. Olen oikea maanantaikappale.

Varasin mukaan hyvän kirjan ja ajattelin, että nyt vaan sinnitellään. Sain kinuttua itselleni makuupaikan ja ehdottivat vielä päivystyspuolelta omaa huonetta, jossa saisin makoilla rasituksen ajan, ellei akuutimpia potilaita tulisi. Tämä sopikin hyvin. Paastoverikokeen jälkeen join kylmän vadelman makuisen juoman ja jäin odottelemaan tunnin kohdalla otettavia verikokeita.

Olo alkoi heikentyä heti juoman jälkeen, mutta makuullaan olo toi helpotusta. Puolen tunnin päästä tiesin jo, että hyvin tulee menemään, sillä olo lähti helpottumaan. Tunnin ja kahden tunnin päästä otettavat kokeet menivät hyvin, vaikka kaikki otettiin samasta kohtaa vasemmasta kyynärtaipeesta, mikä hiukan teki kipeää. Ei kuitenkaan ollut mitään pyörrytystuntemuksia vaikka takana oli pitkä paasto.

Pääsin lähtemään kotiin ja syömään kunnolla. Hyvä mieli jäi pelosta huolimatta, ainostaan tulevat tulokset jäivät jännittämään. Olen luonut itselleni toisen kauhun kotona tehtävistä sokerimittauksista mahdollisen raskausdiabeteksen tarkkailussa. En kestä neuloja, enkä itseni pistämistä. Tiedän toki millaiset välineet kyseisessä toimenpiteessä ovat käytössä, että ei sitä nyt millään jättineulalla lähdetä sohimaan, mutta silti ajatus tuntuu pelottavalta.

Tänään soittelin sitten neuvolasta tuloksia. Paastoarvo oli 4,7 ja tunnin arvo 9,5. Huokaisin jo helpotuksesta kunnes sain kuulla, että omituista kyllä kahden tunnin arvo ylittyi 0,1 millimoolilla. NOLLALLA PILKKU YHDELLÄ! Siitä rapsahti sitten raskausdiabetesdiagnoosi ja neuvolaan aika, jotta minulle voidaan antaa kotimittausvälineet. Olin jo niin iloinen kuullessani, että paastoarvo oli noinkin hyvä, koska moni narahtaa siitä.

Teki mieli huutaa, sillä painajaismainen kotimittaus on nyt edessä. Asiaan varmasti tottuu, mutta ekat kerrat tulevat nostamaan palan kurkkuun. Onneksi ylitys oli noinkin pieni, joten voi olla, että kotimittailussa arvot pysyvät ruodussa. Silti jokin minussa huutaa, että olisi nyt ylittynyt kunnolla sitten s*tna.

Minulla ei ole raskausdiabeteksesta mitään käsitystä. En siis tiedä miten voin syömisilläni vaikuttaa juuri kahden tunnin arvoon. Ymmärrän toki sen, että sokerin vaikutus ei ole laskenut toivotulla tavalla tunnista kahteen välisenä aikana, mutta miten voin siihen vaikuttaa ruokavaliolla? Kertokaa ihmeessä joku minua valistuneempi! Kaikki neuvot ovat nyt tarpeen, ettei tästä napsahda pidempiaikaista riesaa, vaan kotimittauksen tulokset olisivat rajojen sisällä.

Vielä en ole kyennyt edes ajattelemaan niin pitkälle, että jos arvot ovatkin kotimittauksissa jatkuvasti koholla. Lähinnä mietin nyt sitä, millä edellisiltana syömälläni asialla olisin voinut välttää tämän p*skan. Totuus toki on, että olen ylipainoinen ja koko raskauden ajan ollut melkolailla varma siitä, että tässä kohtaa se radi-diagnoosi tulee, mutta harmittamaan jäi, että olin noin lähellä selviytyä kuivin jaloin.

Visiitti synnärillä

Olin ajatellut, että vierailemme loppukesästä synnärillä katsomassa paikkoja ja tutustumassa toimintaan. Kuitenkin viime tiistai aikaisti vierailua.

Lyhyesti kerrottuna (ja hiukan vähemmän ällöttäviä yksityiskohtia): soitin päivystykseen illalla, koska pelkäsin lapsiveden tihkuvan. Sieltä konsultoitiin synnytysosastoa ja saimme kutsun pistäytyä välittömästi. Jännitys alkoi olla jo melkoinen, vaikka epäilinkin olevani vain hysteerinen.

Paikalla oli heti synnytyslääkäri, kätilö ja kätilöharjoittelija. Pääsin suoraan tutkimuksiin, joissa ensimmäinen testi antoi aihetta huoleen. Lääkäri voivotteli jo ja mietti jatkosuunnitelmaa, kun makasin vielä epätietoisena hoitotuolissa. Toinen testi päätettiin ottaa ja sen tuloksen valmistumista piti odottaa 5 minuuttia. Pitkät minuutit.

Sillä välin lääkäri tutki kohdunsuun tilanteen ja ultrasi. Kaikki näytti kuitenkin olevan ok, ja testikin osoittautui sitten lopulta negatiiviseksi. Kyse ei ollut lapsivedestä. Vaikka ei selvinnytkään, mistä sitten oli kyse, pääsimme lähtemään kotiin.

Iso kiitos henkilökunnalle myötäelämisestä, ymmärtämisestä ja siitä, ettei huoltani vähätelty. Pääsin suoraan tutkimuksiin, eikä tarvinnut kotona epätietoisena miettiä tilannetta. Saimme mukaan muutaman uuden ultrakuvan ja huojentuneemman mielen.

Hiukan rahasta

Lopetettuani työnteon, olen elellyt opintotuella ja opintolainan rippeillä. Kuukaudessa saan siis Kelasta 250€. Tammikuussa olen nostanut kevään opintolainaosuuden, josta ei kyllä varmasti ole mitenkään mainittavasti roposia jäljellä. Onneksi mies ja vanhemmat jeesaavat tarvittaessa.

Kesäksi sain järjestettyä kesäopintotuen ja uuden lainapotin. Elokuussa siirryn sitten näillä näkymin äippärahoille. Kävimme mieheni kanssa pankissa neuvottelemassa jatkosta ja avasimme samalla yhteisen tilin. Yhteinen tili toimii tällä hetkellä aikalailla yhteen suuntaan, eli mies on laittanut sinne hiukan rahaa sitä varten, että omat rahani eivät riitä. Sieltä on maksettu muutamia isompia sähkölaskuja, mutta muuten niihin rahoihin ei ole juurikaan kajottu. Minähän en omista tuloistani pysty toistaiseksi sinne mitään laittamaan, mutta toivon, että sekin asia muuttuu jatkossa.

Pankki suostui siihen, että kaksi neljästä lainastani laitettiin lyhennysvapaalle vuodeksi. Se helpottaa tilannetta. Jouduin samalla myös katkaisemaan rahastosijoituksiini menevät rahavirrat, sillä näillä tuloilla ei rahastoihin panosteta. Mies lyhentää omia lainojaan ja sijoittaa rahastoihin kuten ennenkin.

Tuntuu pahalta olla lähes rahaton. Eihän kukaan pärjää 250€/kk, joten on selvää, että mies osallistuu kuluihin enemmän. Vauvahankinnat on rahoittanut pääosin mies, samoin sen, että ruokaa on pöydässä. Valtaosa huvitteluun kuluvasta pääomasta tulee miehen lompakosta. Moni sanoisi, että niinhän sen kuuluukin mennä, mutta minulle ajatusmalli on hankala. Haluaisin tulla toimeen omillani; osallistua vauvan vaatteiden ja tavaroiden ostoon, tarjota terassikaljan tai ruuan hiukan useammin, osallistua hemmetin kalliin lämmitysöljyn hankintaan ym. Toisaalta minä olen nyt se, jonka työuraan tulee katko vauvan takia ja jonka eläke ei kerry samalla tavalla kuin mieheni.

Tämä postaus on nyt hiukan tällaista tajunnanvirtaa; kamppailua sen välillä olisiko onnellinen ja huoleton vai tuntisiko suurta syyllisyyttä.

Väsymyksestä

Olen nyt ollut pois työelämästä hiukan yli kuukauden. Olen äärettömän onnellinen siitä, että minun oli mahdollista irtisanoutua työstä, joka ei tehnyt loppuvaiheessa hyvää kropalle eikä mielelle. Nykyinen päivärytmini on mennyt totaalisen uusiksi: herään puolenpäivän aikoihin, teen opiskelujuttuja ja lojun, kunnes mies tulee kotiin kahden-kolmen aikoihin. Sitten usein puuhastellaan kotona ruuanlaiton ja tv:n katselun välimaastossa tai lähdetään kaupungille. Illalla nukkumaan mennään n. klo 22, mutta minä en saa kipuineni unta. Nukahdan usein vasta aamuyöllä ja otan tarvittavat lepotunnit sitten aamupäivästä.

Tämä rytmi ei ehkä kuulosta kauhean fiksulta, mutten ole saanut sitä muutettua. Muutenkin olen jatkuvasti aivan järjettömän väsynyt. Suoriudun joten kuten koulutehtävistä määräaikoihin mennessä, mutta kaikki muu tuottaa suurta tuskaa. Kotia pitäisi siivoilla ja laitella valmiiksi ennen vauvan tuloa, olisi pihahommia ja kaikkea… Olen vain väsynyt ja saamaton p*ska.

Kun oikein päätän jotain tehdä, niin hetken päästä haukon happea sohvalla supistusten kourissa. Kyse on ilmeisesti harjoitussupistuksista, jotka ovat normaaleja. En kuitenkaan uskalla lähteä yksin esimerkiksi lenkille, koska kävely usein supistaa ja pelkään, että kuukahdan jonnekin.

Tunnen suurta riittämättömyyttä ja soimaan itseäni jatkuvasti siitä, miten laiska olen. Haluaisin, että miehen tullessa töistä koti olisi puhdas, siisti ja ruoka valmiina. Näin ei koskaan ole. Koen, että mieheni uupuu ja varmaan pian kyllästyy, kun ei saa työpäivän jälkeen levätä rauhassa.

Pelkään aivan tolkuttomasti, että vauvalle käy jotain. Se varmaan osaltaan selittää sitä, etten oikein uskalla tehdä mitään. Kaikki nostelu tuntuu jo epämiellyttävältä ja nostokipujen takiahan lopetin työnikin kesken kaiken. Kun vielä viettää kaikki päivät yksin kotona, on ihan liikaa aikaa ajatella, pelätä ja huolehtia.

En koe nauttineeni tästä raskausajasta hetkeäkään.

Puoliväli

Niin se koitti viimein, raskauden puoliväli. Huojentava etappi on taas saavutettu. Ensi viikolla meillä on edessä rakenneultra, jossa sitten selviää, onko kaikki rakenteiden suhteen kunnossa. Malttamattomina kävimme tosin jo muutamia viikkoja sitten yksityisellä vähän tsekkailemassa tilannetta, eikä silloin tuntunut löytyvän mitään moitteen sanaa. Myös sukupuoli selvisi sillä reissulla, vaikka odotankin jännityksellä, onko se ensi viikolla vielä sama. Erehdyksen vaarahan noissa on aina olemassa.

Nyt on alkanut seesteisempi vaihe raskaudessa, mikä on todella tervetullut. Elämä rullaa kivasti eteenpäin kouluhommia tehden ja pankin kanssa saatiin raha-asioitakin sumplittua joustavammiksi, kun tässä nyt tulot tipahtivat aika nolliin. Taas yksi huolenaihe vähemmän.

Olen luonteeltani sellainen, etten silti oikein osaa nauttia raskaudesta. Pelko siitä, että jotain menee pieleen on jatkuvasti läsnä. Muutamia suurempiakin hankintoja on tullut jo tehtyä vauvaa varten, ja olen koittanut sulkea mielestäni sen ajatuksen, että mitä jos ne jäävätkin käyttämättä. Luotto omaan kroppaan ja sen kykyyn hoitaa kaikki kunnialla loppuun asti, on vähän kyseenalainen.

Toivottavasti huoleni on turha.

Suuria muutoksia

Jotta elämä ei olisi tässä kaiken keskellä liian seesteistä, tuli eteeni suuri päätös tässä männäviikolla: Lopetin työni ja siirryin täysipäiväiseksi opiskelijaksi!

Tämä vaatii ehkä hiukan taustojen avaamista, sillä saattaa kuulostaa siltä, ettei koko hommassa ole sitten mitään järkeä.

Olen jo jonkin aikaa ollut tympääntynyt työhöni. YT-neuvottelut, uusi sisätyömalli, vaihtuva ja liian vähäinen työvoima… Kaikenlainen yleinen puljaaminen ja tunne siitä, että en voi hoitaa työtäni parhaalla mahdollisella tavalla ovat aiheuttaneet suurta stressiä ja lisäksi saaneet aikaan sen, että jokainen työaamu on enemmän ja vähemmän hampaidenkiristelyä ja kiukuttelua.

Tuntimääräni väheni omasta pyynnöstäni viime syksynä, jotta pystyin panostamaan myös opintoihini. Alkuvuodesta sairastin paljon ja sairauslomani aikana työviikkoni muuttui kolmipäiväiseksi. Tämä tarkoitti pidempiä työpäiviä, harventuneita ylitöitä ja entisestään kutistuvaa palkkaa. Kun sain tietää raskaudestani, jouduin olemaan sairauslomalla kaksi viikkoa pahoinvoinnin takia. Tänä aikana koin painostusta töihinpaluuseen, vaikka en kokenut olevani fyysisesti vielä tarpeeksi hyvässä kunnossa. Palasin kuitenkin töihin ja minulle pidettiin keskustelu siitä, mihin tällainen valtava poissaolojen määrä tulisi johtamaan. Työsopimukseni muuttuivat viikon kestäviksi, eli sain kerralla kolmen työpäivän sopimuksen. Aloin salaa jopa toivoa, että YT-neuvottelut heittäisivät minut pihalle.

Homma kuitenkin tasaantui ja kaikkeen tottui pikku hiljaa viikkojen edetessä. Työilmapiiri oli tosin melko kireä, kun kaikki pelkäsivät töidensä puolesta ja osa jo saikin töitä muualta. Pahoinvointi väheni, mutta aloin pyörtyilemään töissä aamuisin ja raskaita laatikoita nostaessa tunsin kovaa kipua vatsassa. Minultahan oli jo heti raskauden ensimetreillä vähennetty eniten kuormittava työtehtävä pois, mutta jo kevyemmätkin taakat saivat aikaan pelkoa ja kipua.

Tällä viikolla minulla oli neuvola, jossa otin puheeksi vatsakivut, pyörtyilyn ja henkisenkin kuormituksen. Neuvolassa oli jo edellisellä tapaamisella pohdittu sitä, kuinka jaksaisin yhdistää työn, opiskelun ja raskauden, mutta silloin asia jäi vielä vaiheeseen. Tällä kertaa neuvolassa otettiin kantaa vatsakipuihin ja todettiin, että kroppa koittaa viestiä niillä kivuilla jotakin. Toki erilaiset kivut myös kuuluvat raskausaikaan, mutta kivun ei pitäisi ilmetä aina tietyssä tilanteessa kuten minulla juuri nostoissa.

Neuvolassa minua pyydettiin todella harkitsemaan sitä, haluanko jatkaa työssäni. Onko työni sen väärti, että riski esimerkiksi keskenmenolle tai myöhemmin ennenaikaiselle synnytykselle kasvaa. Myös psyykkeeni kuormitus ja stressi siirtyisivät ennen pitkää myös kasvavan vauvan ongelmiksi.

Päätös oli lopulta helppo. En ole valmis riskeeraamaan mitään. Mieheni tuki on sataprosenttinen, eikä taloutemme kaadu tähän n. 600€ kuukausitappioon, jota palkkatyön jättäminen ja opintotukeen siirtyminen nyt väistämättä aiheuttavat. Keskityn nyt täysillä opintoihin, kotiin, parisuhteeseen ja omaan jaksamiseeni. Pyrin hoitamaan viimein ne asiat, joihin ei ole tuntunut olevan aikaa ja voimavaroja. Toivon, että vauva kestää matkassa mukana loppuun asti ja että pääsen aloittamaan loppukesästä äitiysloman.

Tilanne ei edennyt totaaliseen vuodelepoon tai elämäni suurempaan rajoittamiseen, vaan minun tulee edetä päivä kerrallaan ja kuulostella omia tuntemuksiani. Oloni on ennen kaikkea helpottunut, mutta tulevaisuus toki arveluttaa. Aika näyttää miten tilanne tästä etenee.