Meillä synnyttiin

Viime postauksessa kirjoittelin yliaikaisuudesta ja todennäköisestä käynnistelystä, sillä vauva ei tuntunut olevan valmis saapumaan tähän maailmaan. Toisin kuitenkin kävi, sillä keskiviikkoaamuna tunsin ensimmäiset säännölliset supistukset. Synnytys ei mennyt ihan niin kuin strömsössä, joten mikäli synnytyskertomukset järkyttävät tai eivät kiinnosta, niin suosittelen skippaamaan tämän postauksen.

Tosiaan homma lähti keskiviikkona käyntiin supistuksilla juuri, kun mies oli lähdössä töihin. Jännitys alkoi kohota saman tien, vaikka uskottelin itselleni, että: ”Tää nyt on taas vaan jotain hetkittäistä ja ohimenevää”, sillä en halunnut olla liian toiveikas ja pettyä sitten karvaasti. Mies lähti töihin ja jäin kotiin tarkkailemaan tilannetta. Soittelin kahdeksan aikoihin synnärille, kun veristä vuotoa alkoi tulla supistusten ohessa ja sain ohjeistukseksi ottaa särkylääkettä ja odotella rauhassa.

Välillä mietin pitäisikö sairaalaan jo lähteä, vaikka tiesin, etteivät kivut olleet vielä kovia. Tosin minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten koviksi ne vielä tulisivatkaan. Välillä toivoin miehen tulevan kotiin, mutta sitten ilmoitinkin, että voi olla työpäivän loppuun töissä. Kellottelin supistuksia, jotka tulivat n. 10 minuutin välein, laantuen muutamaan kertaan. Odotin malttamattomana, että supistuksia alkaisi tulla tiheämmin, jotta voitaisiin jo lähteä sairaalalle. Illalla päätettiin lähteä hiukan ajelemaan autolla, josko se provosoisi supistuksia. Supistusväli tiheni hiukan ja päätimme käydä nappaamassa drive in:stä vähän sapuskaa ja käydä sen jälkeen näytillä synnärillä.

Synnärillä olin pari senttiä auki. Käyrillä istuttiin hetki ja lähdettiin kotiin odottamaan homman etenemistä. Koitettiin nukkua; mutta lähinnä mies nukkui ja minä kellottelin kipeytyviä supistuksia. Jotenkin pelkäsin koko ajan, että en ehdi sairaalaan asti, vaan synnytän autoon tai kotiin. Kolmen aikaan yöllä herätin miehen ja ilmoitin, että haluan palata sairaalaan. Tilanne oli edennyt niin, että olin auki pari senttiä enemmän ja supistusten väli oli n. 5 min. Sain vaihtoehdoiksi lähteä taas kotiin tai jäädä osastolle yksin odottamaan. Päätimme lähteä kotiin yhdessä, sillä koin yksin osastolla makaamisen ahdistavana ajatuksena.

Kotimatkalla supistukset voimistuivat ja oli jo todella vaikea olla. Kotona koitin sinnitellä lämpöpussin kanssa, mutta kipu oli hirveä. Luulin, että kipukynnykseni olisi hyvä ja olin hämmentynyt siitä, miten paljon sattui. Takaisin sairaalaan oli lähdettävä alle parin tunnin kotona olon jälkeen. Ilmoitin, että kotiin en enää lähde ja kohdunsuun tilannekin puolsi sairaalaan jääntiä. Sain alaselkään Tens-laitteen, joka helpotti kipuja hiukan.

Siirryimme synnytyssaliin, jossa meidät otti vastaan kätilö sekä opiskelija. Aloittelin ilokaasun hengittelyä, vaikka pelkäsin sen tuovan mukanaan vain pahoinvointia. Se auttoi kuitenkin todella hyvin ja pärjäsin sen kanssa ihan kivasti tovin jumppapallolla tai seisoen. Kun kivut yltyivät sain kohdunkaulan puudutteen, sillä en halunnut epiduraalia tässä vaiheessa. Olisi ehkä kannattanut haluta. Puudute toimi kuitenkin hyvin ja helpotti todella paljon oloa. Sain saman puudutteen vielä myöhemmin toistamiseen ollessani n. 8 cm auki. Puudutteen loputtua tilanne oli edennyt taas sentin ja alettiin lähestyä maalia.

Päätettiin, että kalvot puhkaistaan ja lapsivedet päästetään pois tässä vaiheessa. Tässä vaiheessa kello oli jo yli puolen päivän, taisi olla yli yhden. Vitsailin, että varmasti jotain alkaa tapahtua, kun hoitajien vuoronvaihto klo 14 alkoi lähestyä ja että kaikki leimaavat vain kellokorttinsa ja jättävät minut yksin ponnistamaan. Vain hetki tämän jälkeen tulin todella kipeäksi. Puudutteen jämät olivat poistuneet kropasta ja lapsivesien meno lisäsi supistuskipua aivan järkyttävällä tavalla. Pyysin sisätutkimusta, sillä alkoi ponnistuttamaan. Toisella puolella kohdunkaulan reunaa oli vielä hiukan jäljellä, joten mietittiin häpyhermon puudutusta. Aloin kuitenkin äkillisesti huutaa kivusta (mies käytti kuvausta pistetty sika) ja ponnistella samanaikaisesti ja päätös muutettiin kiireellä spinaaliksi. Olin varma, että seuraavan supistuksen aikana lähtee henki. Ilokaasu ei enää auttanut ja supistuksia tuli vain koko ajan enemmän.

Anestesialääkäri tuli pistämään spinaalin, mutta itse olin jo aika syvissä vesissä. Huusin kurkku suorana koko ajan kiikkerällä pöydällä huonossa asennossa. Spinaali saatiin kuitenkin laitettua ja se alkoi vaikuttaa. Samanaikaisesti tapahtui kauheita asioita. Vauvan sydnäänet romahtivat kuoppaan. Muistan jostain sumun läpi, kuinka kätilö soitti toisessa päässä huonetta apujoukkoja. Yhtäkkiä huone oli täynnä ihmisiä. Olin juuri puutunut täysin ja nyt pitäisi ponnistaa äkkiä, jotta vauva pelastuisi. Kaikki huusivat ja mies häädettiin pois tieltä järkyttyneenä.

Myös minun verenpaineeni tippuivat ja päädyttiin siihen, että vauvaa täytyy vetää äkkiä imukupilla. Kaikki kyselivät ponnistuttaako ja supisteleeko, mutta ei tietenkään puutuneena ollut mitään tuntemuksia. Ehdotettiin kontalleen nostoa ja vaikka mitä, mikä ei spinaalin jälkeen todellakaan ole mahdollista. Kanyylia koitettiin laittaa kiinni useampaan otteeseen ja lopulta anestesialääkäri sai sen laitettua. Imukuppi runnottiin paikoilleen ja käskettiin ponnistaa kaikesta huolimatta täysillä. Imukuppi irtosi ensimmäisen yrittäjän kohdalla, joten äkkiä kokeneempi lääkäri puikkoihin. Sain mahdollisuuden yhteen ponnistukseen ja samalla lääkäri veti vauvaa ulos oikein olan takaa. Siinä oli ”pieni avustaminen”, johon imukuppia yleensä käytetään aika kaukana todellisuudesta. Imukuppi irtosi jälleen ja roiskautti kuulemma veret puolen hoitohenkilökunnan päälle.

Siinä vaiheessa vaihtoehtona oli hätäsektio. Vauvan sydänäänet olivat olleet liian kauan poissa. Jotkin sydänäänet palailivat juuri samanaikaisesti näkyviin ruudulle, mutta ei voitu olla varmoja olivatko ne minun vai vauvan. Muistan kuinka viereen kärrättiin pyörällinen pöytä ja minun oli hypättävä siihen kiireellä, sillä aikaa ei ollut hukattavaksi. Pöytä kärrättiin leikkaussaliin, jossa toinen hyppy leikkauspöydälle. Kaikki ympärillä olivat hätääntyneen näköisiä ja puhuivat jotain lääkärikieltä, josta en ymmärtänyt mitään. Juuri ennen nukutusaineen vaikutusta kuulen kuinka joku sanoo meillä olevan suuria ongelmia kanyylin kanssa.

Herään puoli viiden aikoihin heräämöstä. Olen aivan tokkurassa enkä tajua missä oikein olen. Näen mieheni, jonka paidan alla näyttää olevan jotain. Vie pitkän aikaa saada päätä selväksi ja tajuta mikä homman nimi on. Muisti palailee pikku hiljaa ja saan kuulla, että molemmat selvisimme onneksi säikähdyksellä. Vauva saatiin pelastettua hyvinvoivana ja itsekin selvisin parilla alapäätikillä imukuppitouhusta ja kahdella kymmenellä hakasella ja pystyviillolla hätäsektiosta. Itken helpotuksesta, kun näen vauvan ensimmäistä kertaa. Pieni tyttö syntyi 19.9. klo 14.28 ollen 3750g painoinen ja 53cm pitkä. Hän on täydellinen kaikin tavoin.

Synnytys itsessään oli traumaattinen sekä minulle, että miehelleni. Vaikka kaikki päättyi hyvin, täytyy molempien käsitellä asiaa vielä monta kertaa. Itse olin onneksi niin kivuissani tai nukutuksen alaisena, etten ehtinyt kokea suurta hätää, vaikka tajusin toki imukuppivaiheessa, että nyt ei kaikki ole kunnossa. Mieheni sen sijaan joutui katsomaan vierestä tätä tapahtumaa, jäämään synnytyssaliin kätilön kanssa, kun minua kärrättiin kiireellä leikkaukseen ja odottamaan tietoa siitä, mitenvauva ja minä voimme. Onneksi vauva oli saatu äkkiä ulos ja todettiin hänen voivan hyvin. Mies sai leikata napanuoran ja pitää vauvaa ihokontaktissa samalla, kun minua kursittiin kasaan. Sitten oli odoteltava vielä, että herään heräämössä ja kaikki on kunnossa.

Mies ei ehkä halua enää koskaan synnytykseen, enkä itsekään voi olla ajattelematta, että ehkä meidän kuuluikin saada vain yksi lapsi. Ainakaan vuoteen ei saa raskautua, sillä hätäsektiossa tehty pystyviilto on hidas paranemaan ja altistaa keskenmenoille ja kohdun repeämiselle. Alatiesynnytystä tuskin tulen kokemaan enää koskaan, vaikka kuulemma sen onnistumiselle ei ole mitään estettä. Asian ajatteleminen tässä vaiheessa tuo kuitenkin mieleen vaan järkyttävän kivun ja hädän. Ehkä jonkinlainen suunniteltu sektio voisi joskus maailmassa vielä olla mahdollinen. Nyt kuitenkin parannellaan henkisiä ja fyysisiä vaurioita ja katsotaan miten pieni tyttö kehittyy ja oppii uutta. Palkinto kaikesta tästä järkytyksestä ja kärsimyksestä on kultaakin kalliimpi.

Laskettu aika tuli ja meni

Eilen sunnuntaina oli se surullisen kuuluisa laskettu aika, joka toisinaan tuntuu vähän samalta kuin elintarvikkeiden parasta ennen päiväys. Mieli on ollut sekaisin ja maassakin, enkä oikein ole osannut käsitellä näitä raskauden viimeisiä viikkoja.

Jokaista liikettä, kipua, olotilanmuutosta ja tuntemusta kyttää sillä silmällä, että joko synnytys viimein käynnistyisi. Pelko käynnistyksestä ahdistaa, mutta samanaikaisesti ahdistun myös vauvan koosta ja siitä, että täällä yliaikaiskontrolli on vasta rv. 42+5.

Olen normaalisti mielestäni aika vähän hormoonihuuruinen ja itkuinen ylipäätään, mutta nyt on uitu muutamana päivänä/yönä aika syvissä vesissä. Pelko siitä, että jotain menee pieleen loppumetreillä on todennäköisesti aiheeton, mutta silti musertava.

Tänään neuvolassa olo oli kuitenkin melko luottavainen ja viikon päähän varattiin taas uusi neuvola-aika. Silloin saan lähetteen kontrolliin, jonka voin sitten itse varata tyksistä. Ensin olin ajatellut pyytää aikaisempaa kontrollia henkiseen jaksamiseeni vedoten, mutta en sitten tehnytkään niin. Käynnistys on kuitenkin aina riski ja koska viikot ovat vielä hyvät täytyy vain yrittää jaksaa henkisesti ja fyysisesti.

Jossain määrin osansa asiaan varmasti tekee myös tukiverkon puuttuminen. Mies on paljon töissä, nytkin koko viikonlopun ylimääräistä, ja ketään muuta ei täällä oikeastaan ole. Ihmisiä on puhelimien päässä, mutta monella on niin paljon omiakin huolia, etten koe luontevaksi ottaa yhteyttä. Sukulaiset tuntuvat välillä jo aika kypsyneiltä koko raskauteen.

Minun oli alunperin tarkoitus vähentää paniikkihäiriölääkitystä vielä ennen synnytystä, mutta nyt sen ei katsota olevan järkevää saati turvallista. Kohtauksia on alkanut taas tulla, vaikka ne ovat lähes koko raskauden pysyneet poissa. Ruokavalio on alkanut lipsua loppumetreillä, eikä sokerien mittaaminen voisi vähempää kiinnostaa. Lisäksi nukun ehkä noin joka kolmantena yönä. Onneksi olen kuitenkin ollut pirteämpi heikoista yöunista huolimatta.

Yhteenvetona: täällä siis odotellaan jo malttamattomana h-hetkeä, vaikka toki ensisynnyttäjänä pelottaa ja jännittää kaikki uusi; synnytyksen sujuminen ja vauvan kanssa arjen jakaminen. Myös mies on alkanut pikku hiljaa olla sitä mieltä, että vauva saisi jo syntyä.

Alle kuukausi

Otsikon mukaisesti laskettuun aikaan on enää alle kuukausi. Mihin ne viikot nyt sitten vierivätkään? Ensin tuntui ettei syksy koita koskaan ja nyt se on jo ihan lähellä.

Kesä on mennyt vaihtelevasti. Helpotusta toi miehen neljän viikon kesäloma, joka vetelee nyt viimeisiään. Huomenna mies palaa jo töihin ja jään taas yksin kotiin odottamaan vauvan syntymää. Tiistaille on sovittu synnytystapa-arvio, joka jännittää jo hiukan. Muutamia viikkoja sitten kävimme Helsingissä ultrassa ja silloin vauva vastasi viikkoja raskausdiabeteksestä huolimatta. Lisäksi hän oli oikein päin raivotarjonnassa, joten toivotaan, että sen suhteen ei ole tapahtunut muutoksia.

Pientä huolta aiheutti rapia viikko sitten Porissa lomamatkalla lapsivesitihutusepäily, joka osoittautui turhaksi huoleksi. Samalla kävin kuitenkin hetken käyrillä istuskelemassa, jossa huomattiin vauvan sykkeen olevan yli 200. Jonkinlainen huoli tuntuu varjostavan arkea koko ajan. Vaikka sykkeet laskivat normaalimmalle tasolle, ei poikkeavan korkeaan sykkeeseen saatu mitään selitystä. Huolta aiheuttaa se, etten tunne vauvan huonoa vointia, vaan sykepoikkeama paljastui vahingossa. Mistä tiedän, ettei syke huitele nytkin yli 200?

Lomamatkat on nyt kuitenkin lomailtu tältä kesältä ja huojentaa, ettei tarvinnut käydä vieraassa kaupungissa synnyttämään tai miettimään ambulanssikuljetuksia kotisairaalaan. Seuraava etappi on tosiaan tuo tiistain synnytystapa-arvio, jonka jälkeen tiedetään taas enemmän. Muuten odotan jo koulun alkua ja on jännä nähdä, olenko vielä ensimmäisenä lähiopetuskertana yhtenä kappaleena. 5.9. tosiaan startataan suuntautumisopinnot, joilla pyrin olemaan mukana kaikesta huolimatta. Lähiopetusta kertyy viitisen kertaa syksyllä, joista ainakin lokakuun alun kerta tulee jäämään väliin. Loput lähiopetukset täytyy koittaa saada järjestettyä niin, että mies jää töistä kotiin ja minä pääsen käymään koulussa.

Omat mietinnät synnytyksen ja vauvan voinnin lisäksi suuntautuvat lähinnä imetykseen liittyviin seikkoihin. Tavoitteena on täysimetys ja koulupäiville pumpattu maito kotiin (tai ääritapauksessa vauva mukaan kouluun). Onnistuminen riippuu niin monesta asiasta, että asia selviää vasta synnytyksen jälkeen, vaikka tässä kuinka perehtyisi ja suunnittelisi.

Vaikka postaus kuulostaa siltä, että pyörittelen täällä 24/7 kauhuskenaarioita ja suunnittelen kaikkea etukäteen, mahtuu elämään myös paljon muuta. Olen saanut levätä, syönyt hyvin, tehnyt omia juttuja kuten lukenut ja tehnyt kalenteriplannerointia. Parisuhde voi hyvin ja lomalla ehdittiin viettää paljon aikaa yhdessä. Äiti ja sisko vierailivat juuri meillä Turussa tämän viikonlopun ja vaivoista huolimatta olen pysynyt melko toimintakykyisenä. Nyt vain odotellaan; H-hetki voi olla milloin tahansa.

Ensimmäisen ylityksen mukanaan tuoma stressi

Maanantaina koitti aamu, jota en toivonut tulevan. Ensimmäinen aamupaastorajan ylitys kotimittauksissa. Arvon tulisi olla alle 5,5, mutta mittari näytti 5,7. Takana oli kurja yö, nestehukka ja kivuissa valvominen. On sanottu, että stressi ja huonot yöunet vaikuttavat juuri aamupaastoon? Soimasin itseäni, sillä juuri tällä viikolla on aika kontrolliin, jossa olin ajatellut pyytää mittaamisten vähentämistä. Pyyntö tuskin kannattaa, jos tässä nyt alkaa paukahdella arvot yli.

Tänään mittasin pelonsekaisella jännityksellä aamuarvoa. Olin laittanut herätyksen soimaan aikaisemmin, jottei paastoaika venyisi liian pitkäksi. Maanantaina paastoaika oli yli 12h, josta ylityksiä ei ole aiemmin tullut. Tänään heräsin puoli yhdeksän ennen kellon soittoa ja sain aamupaastoarvoksi juuri alle rajan eli 5,4. Paastoajan pituus oli 11,5h. Täytyneeköhän sitä lyhentää ennestään?

Moni puhui vertaistukiryhmässä siitä, miten paastoarvot alkoivat ylittyä, kun raskausviikkoja alkoi tulla 30 täyteen. Minulla on nyt meneillään kolmaskymmenes viikko, joten tavallaan sopisin hyvin tuohon olettamukseen. Kuulemma kehon oma insuliinintuotanto heikkenee näillä viikoilla ja saattaa parantua taas aivan loppuraskaudesta. Toivoa sopii, sillä insuliini ajatuksena ei houkuta.

Ajattelin myös kokeilla rakentaa iltapalaa hiukan toisella tapaa. Monet suosittelevat proteiinipitoista ateriaa ennen nukkumaan käyntiä. Toisaalta juuri protskuiltapala oli kyseessä sunnuntai-iltana, kun maanantaina sitten ylitys tapahtui. Taitaa olla vähän tähtien asennosta kiinni nämä hommat.

Ensimmäiset pistot

Kerroin aikaisemmin, kuinka olin saanut raskausdiabetesdiagnoosin sokerirasitusarvojen perusteella. Tänään koitti se päivä, kun pääsin neuvolaan juttelemaan asiasta ja saamaan tarvittavat laitteet ja ohjeistukset.

Minulla ylittyi siis sokerirasituksen jälkeinen kahden tunnin päästä mitattava arvo, eli elimistöni ei ehtinyt laskea sokeriliuoksesta saatua sokeripiikkiä kahdessa tunnissa vaaditulle tasolle. Tämä arvon ylitys ei ollut kiinni omista valinnoistani esim. edellisen päivän syömisistä. Kohonnut riski raskausdiabetekseen minulla toki oli ylipainon takia, joka on syntynyt omien valintojeni vuoksi.

Pelkäsin etukäteen kotiseurantamittauksia aivan järjettömästi, sillä minulla on kova neulakammo ja taipumus pyörtyillä spontaanisti jo aivan perus verikokeissa. Nyt ajatus siitä, että minun itse täytyy kyetä tuo toimenpide suorittamaan oli pelottava. Sain pikaopastuksen laittaan käytöstä neuvolassa ja neuvolatyöntekijä laittoikin minut heti kokeilemaan itseni pistämistä. Kehotus tuli täysin puun takaa, mutta en kehdannut olla testaamatta, vaan rohkaisin mieleni ja hoidin homman. Uskon, että tämä onnistunut suoritus sai aikaan sen, ettei yksin kotona seuraava pisto jännittänytkään enää niin kovasti.

Mittasin siis neuvolassa testikerran ja kotona lounaan jälkeisen arvon. Lounaan jälkeen arvo oli 6,1mmol. Mittaan joka toinen päivä, 4 kertaa päivässä: aamupaaston herättyäni ja 1h aamupalan, lounaan ja päivällisen jälkeen. Aamupaaston tulee olla alle 5,5mmol ja aterian jälkeinen arvo alle 7,8mmol. Lounaan jälkeinen kotimittaus meni siis arvon puolesta oikein kivasti ja neuvolassa 1,5h jättiaamiaisen jälkeen tehty yllätystestikertakin näytti 6,1mmol.

Sain neuvolasta kotiin laitteiden lisäksi tietoa raskausdiabeteksen vaikutuksesta sekä ravinto-ohjeita. Yleisesti neuvolassa sovittiin, että vähennän selkeitä sokerinlähteitä eli ns. herkkuja ja jossain määrin piilosokereita. Ärtynyt suolistoni (IBS) tuo osaltaan haastetta ruokavalioon, sillä esimerkiksi monet sokeriarvojen kannalta hyvät kasvikset ja hedelmät eivät sovi vatsalleni ja suolistolleni. Neuvolassa kuitenkin ohjeistettiin syömään ensisijaisesti sen mukaan mitä suolisto kestää.

Olin etukäteen lukenut keskustelupalstoja, jossa puitiin mm. sokerinmittaus välineistön epätarkkuutta ja eri neuvoloiden käytäntöjä mahdollisten sokeriarvojen ylitysten suhteen. Ainakin täällä laitteisto on tänä vuonna uudistettu ja vanhoja laitteita tarkempi. Entisissä laitteissa heitto oli 15% luokkaa, mutta tässä uudessa sen pitäsi olla n. 8-9%. Lisäksi neuvolassa oltiin kanssani samoilla linjoilla siitä, että nyt alussa testailen erilaisia ruoka-aineita, että näen nostaako joku arvoja liikaa. Ei ole tarkoituksen mukaista rangaista ensimmäisistä ylityksistä heti tablettilääkehoidolla tai insuliinilla, vaan totuttautua pikku hiljaa siihen, miten oma keho toimii.

Tämä mittausprojekti jatkuu synnytykseen asti. Mikäli arvot pysyvät hyvinä, voidaan mittauskertoja karsia tai vastaavasti lisätä, mikäli ylityksiä tulee paljon. Vauvan painoarvion saamiseksi loppuraskaudesta ultrataan vielä ylimääräinen kerta.

Homma vaikuttaa kaiken kaikkiaan nyt aika simppeliltä. Herkutteluunkin annettiin lupa kohtuuden rajoissa, joten juhannuskaan ei mennyt kerta laakista pilalle. Mikäli koko ajan lisääntyvät kivut sallivat, niin loppuviikosta suunnataan itään mökkeilemään hyvillä fiiliksillä.

Sokerirasituksesta ja radista

Kävin eilen kauhun saattelemana sokerirasituksessa. Pelkäsin aivan tolkuttomasti etukäteen sitä pahoinvointia ja ajatusta siitä, että koitan kaksi tuntia pitää sen tyhjään vatsaan juodun sokerilitkun sisälläni jossain kuumassa odotusaulassa. Hommaa ei helpota sekään, ettei minulta saa otettua verikokeita enää nykyään muuten kuin makuuasennossa pyörtyilyn vuoksi. Olen oikea maanantaikappale.

Varasin mukaan hyvän kirjan ja ajattelin, että nyt vaan sinnitellään. Sain kinuttua itselleni makuupaikan ja ehdottivat vielä päivystyspuolelta omaa huonetta, jossa saisin makoilla rasituksen ajan, ellei akuutimpia potilaita tulisi. Tämä sopikin hyvin. Paastoverikokeen jälkeen join kylmän vadelman makuisen juoman ja jäin odottelemaan tunnin kohdalla otettavia verikokeita.

Olo alkoi heikentyä heti juoman jälkeen, mutta makuullaan olo toi helpotusta. Puolen tunnin päästä tiesin jo, että hyvin tulee menemään, sillä olo lähti helpottumaan. Tunnin ja kahden tunnin päästä otettavat kokeet menivät hyvin, vaikka kaikki otettiin samasta kohtaa vasemmasta kyynärtaipeesta, mikä hiukan teki kipeää. Ei kuitenkaan ollut mitään pyörrytystuntemuksia vaikka takana oli pitkä paasto.

Pääsin lähtemään kotiin ja syömään kunnolla. Hyvä mieli jäi pelosta huolimatta, ainostaan tulevat tulokset jäivät jännittämään. Olen luonut itselleni toisen kauhun kotona tehtävistä sokerimittauksista mahdollisen raskausdiabeteksen tarkkailussa. En kestä neuloja, enkä itseni pistämistä. Tiedän toki millaiset välineet kyseisessä toimenpiteessä ovat käytössä, että ei sitä nyt millään jättineulalla lähdetä sohimaan, mutta silti ajatus tuntuu pelottavalta.

Tänään soittelin sitten neuvolasta tuloksia. Paastoarvo oli 4,7 ja tunnin arvo 9,5. Huokaisin jo helpotuksesta kunnes sain kuulla, että omituista kyllä kahden tunnin arvo ylittyi 0,1 millimoolilla. NOLLALLA PILKKU YHDELLÄ! Siitä rapsahti sitten raskausdiabetesdiagnoosi ja neuvolaan aika, jotta minulle voidaan antaa kotimittausvälineet. Olin jo niin iloinen kuullessani, että paastoarvo oli noinkin hyvä, koska moni narahtaa siitä.

Teki mieli huutaa, sillä painajaismainen kotimittaus on nyt edessä. Asiaan varmasti tottuu, mutta ekat kerrat tulevat nostamaan palan kurkkuun. Onneksi ylitys oli noinkin pieni, joten voi olla, että kotimittailussa arvot pysyvät ruodussa. Silti jokin minussa huutaa, että olisi nyt ylittynyt kunnolla sitten s*tna.

Minulla ei ole raskausdiabeteksesta mitään käsitystä. En siis tiedä miten voin syömisilläni vaikuttaa juuri kahden tunnin arvoon. Ymmärrän toki sen, että sokerin vaikutus ei ole laskenut toivotulla tavalla tunnista kahteen välisenä aikana, mutta miten voin siihen vaikuttaa ruokavaliolla? Kertokaa ihmeessä joku minua valistuneempi! Kaikki neuvot ovat nyt tarpeen, ettei tästä napsahda pidempiaikaista riesaa, vaan kotimittauksen tulokset olisivat rajojen sisällä.

Vielä en ole kyennyt edes ajattelemaan niin pitkälle, että jos arvot ovatkin kotimittauksissa jatkuvasti koholla. Lähinnä mietin nyt sitä, millä edellisiltana syömälläni asialla olisin voinut välttää tämän p*skan. Totuus toki on, että olen ylipainoinen ja koko raskauden ajan ollut melkolailla varma siitä, että tässä kohtaa se radi-diagnoosi tulee, mutta harmittamaan jäi, että olin noin lähellä selviytyä kuivin jaloin.

Visiitti synnärillä

Olin ajatellut, että vierailemme loppukesästä synnärillä katsomassa paikkoja ja tutustumassa toimintaan. Kuitenkin viime tiistai aikaisti vierailua.

Lyhyesti kerrottuna (ja hiukan vähemmän ällöttäviä yksityiskohtia): soitin päivystykseen illalla, koska pelkäsin lapsiveden tihkuvan. Sieltä konsultoitiin synnytysosastoa ja saimme kutsun pistäytyä välittömästi. Jännitys alkoi olla jo melkoinen, vaikka epäilinkin olevani vain hysteerinen.

Paikalla oli heti synnytyslääkäri, kätilö ja kätilöharjoittelija. Pääsin suoraan tutkimuksiin, joissa ensimmäinen testi antoi aihetta huoleen. Lääkäri voivotteli jo ja mietti jatkosuunnitelmaa, kun makasin vielä epätietoisena hoitotuolissa. Toinen testi päätettiin ottaa ja sen tuloksen valmistumista piti odottaa 5 minuuttia. Pitkät minuutit.

Sillä välin lääkäri tutki kohdunsuun tilanteen ja ultrasi. Kaikki näytti kuitenkin olevan ok, ja testikin osoittautui sitten lopulta negatiiviseksi. Kyse ei ollut lapsivedestä. Vaikka ei selvinnytkään, mistä sitten oli kyse, pääsimme lähtemään kotiin.

Iso kiitos henkilökunnalle myötäelämisestä, ymmärtämisestä ja siitä, ettei huoltani vähätelty. Pääsin suoraan tutkimuksiin, eikä tarvinnut kotona epätietoisena miettiä tilannetta. Saimme mukaan muutaman uuden ultrakuvan ja huojentuneemman mielen.