Kuusi viikkoa äitiyttä

Huomenna meidän pienokaisemme on kuuden viikon ikäinen. Tämä aika on ollut samanaikaisesti todella riipaiseva ja musertava, mutta silti niin täynnä kiitollisuutta. Oma käsitykseni äitiydestä on mennyt täysin uusiksi. Näkemykseni siitä, millainen äiti haluaisin olla, on aikalailla eronnut siitä, millainen äiti olen nämä ensimmäiset viikot ollut. Sitä on ollut rankka käsitellä.

Vauva on valloittava, terve ja kasvaa uskomatonta tahtia. Viisiviikkoisena hän on jo 57,5 cm pitkä ja painaa yli 5 kg. On ollut lohdullista huomata, että kaikesta pulauttelusta ja korvikemaidolla ruokkimisesta huolimatta hän kasvaa ja voimistuu päivä päivältä. Ongelmana tuntuu olevan ainoastaan mahavaivat, jotka toki kuuluvat lähes poikkeuksetta vauvan elämän ensimmäisiin kuukausiin. Yöllä valvotaan kipeän mahan kanssa ja päivällä äherretään. Kokeiltu on korvikkeenvaihdot, erilaiset lääkkeet, maitohappobakteerit, sakeuttajat, vyöhyketerapiat, jänteiden tsekkaus lääkärissä… Ilmeisesti ainoa mikä auttaa on aika.

Oman vauvan itku on musertavaa kuultavaa. Sen tajuaminen on ollut lohdutonta. Kun toinen itkee vatsavaivoja, ovat keinot vauvan olon helpottamiseksi usein rajalliset. Minä en pidä rajallisuudesta, enkä todellakaan millään mittakaavalla ole ikinä ollut kärsivällinen ihminen. Minua ei lohduta tieto siitä, että: ”Tämä kyllä kuuluu asiaan, kyllä ne vaivat siitä joskus vielä helpottavat”. Minä haluan, että ne helpottavat heti! Että kaikki on tehty sen hyväksi, mitä tehtävissä vain on. Haluan tietää milloin tämä loppuu, jollei nyt? On annettu epämääräisiä aikamääreitä, kuten sitten joskus, ehkä 2-3 kuukauden iässä, puoleen vuoteen mennessä, sitten kun lapsi liikkuu/syö kiinteitä… Näinhän asia tietysti on, ettei kukaan voi tietää, saati antaa mitään tarkkaa ajankohtaa vastaukseksi. Siihen mystiseen ajankohtaan asti vauva kärsii kivuista ja minä kärsin avuttomuuden tunteesta (ja unen puutteesta).

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset. Joskus koliikkimainen iltaitku kestää tuntikausia. Joskus yöllä herätään aamukolmelta ähertämään ummetuskakkaa pitkälle aamupäivään asti. Joskus vauva kitisee, vaikka kaikki kevätjuhlaliikkeet on tehty. (Voi pojat kyllä on koitettu kaikkea ihan hulluakin.) Toisinaan vauva kuitenkin viihtyy unipesässään hengailemassa niin, että äiti saa syötyä aamupalan. Joskus vauva nukkuu kantokopassa tyytyväisenä, kun kierrämme Myllyn kauppakeskusta toista tuntia. Joskus hän jokeltelee, hymyilee ja pieree ilman kipuitkua. Ne hetket ovat niitä, joihin tulisi saada ajatukset keskitettyä myös sen kaiken lohduttomuuden keskellä.

Vauva on hyvin vähän aikaa pieni, vaikka välillä aika tuntuu lähes pysähtyneen, kun vain odottaa miestä kotiin/ seuraavaa kakkaa/ itkun loppumista/ sitä, että saisi nukkua. Päivä päivältä opitaan uutta sekä minä että vauva. Kuukauden päästä hän saa kasteessa nimen. Silloin ikää on jo 2,5 kuukautta. Vauvan elämä on täynnä vaiheita, joista jokainen kehittää häntä, mutta tuntuu tuovan mukanaan myös itkuisuutta ja hämmennystä. Ja onko se mikään ihme, kun ajattelee, miten valtavasti pieni kasvaa, kuinka paljon hänellä on opittavaa ja koettavaa.

Meillä ei ole mihinkään kiire. Äiti ja isä jaksaa kyllä.

Muitakin kuulumisia

Jotta tää blogi ei menis ihan pelkäksi raskaus- ja diabetesavautumiseksi, postailen nyt ihan muita kuulumisia. Kesä on täällä, juhannus vietetty ja enää vähän päälle kaksi viikkoa miehen kesälomaan.

Juhannus sujui oikein mallikkaasti perheen parissa. Suuntasimme kaakkois-suomeen vanhempieni luokse mökkeilemään. Paikalle saapui myös siskoni, joka oli tehnyt meille juhannusherkuksi oikein maittavan mangojuustokakun. Ruoka oli muutenkin hyvää ja sitä piisasi; söin myös kesän ensimmäisen Vedyn, joka kyllä aina saa aikaiseksi sellaisen kesäisen fiiliksen.

Juhannusaattoiltana satamassa oli väkeä kuin meren mutaa. Tivoli pyöri, vaikka ilta oli jo pitkällä ja ihmiset istuivat ravintolalaivojen terasseilla tai satamatorin kojujen äärellä. Välittömiä karjalaisia, joiden seassa näkyi ja kuului muutama muualtakin tullut. Hyvin sovittiin sekaan me varsinais-suomalaisetkin.

Muuten alkukesään ovat kuuluneet tuoreet herneet, marjat ja pehmisjäätelö, jota ilokseni voin taas syödä monien vuosien tauon jälkeen. Olen myös päässyt kokeilemaan muutamia erilaisia mocktaileja, kun pepsi max ja zero cola ovat alkaneet tylsistyttää.

Viime viikonloppuna käväisimme Tampereella ihan ilman ennakkosuunnittelua. Varasimme aamupäivällä omppuhotellista huoneen ja laitoimme matkalta viestiä kummityttöni äidille. Heille sopi tapaaminen ja kävimmekin Ideaparkissa syömässä ja kiertelemässä hetken. Oli mukavaa vaihtaa kuulumisia.

Tsekkasimme sisään hotelliin ja lähdimme käymään Hämeenkadulla sijaitsevassa Pella’s cafessa, jossa oli oikein kunnon rivi herkullisen näköisiä juustokakkuja. Siinä ”kahvitelessamme” tuli mieleen ottaa yhteyttä ystäväämme, jonka tapasimmekin illan päätteeksi Cafe Euroopassa mocktailien ja muiden virvokkeiden parissa. Todella terapeuttista päästä avautumaan ja juttelemaan pitkästä aikaa taas kaikesta. Kyllä ystävät ovat sitten kultaakin kalliimpia. Harmi, ettei Turkuun ole oikein siunaantunut läheisiä koulukavereita lukuunottamatta.

Tuleva viikonloppu menee kotosalla, vaikka tarkoitus oli lähteä alunperin Seinäjoelle pesäpallon itä-länsi-viikonloppuun. Kahtena aikaisempana vuonna olemme siellä käyneet ja aivan mahtavia tapahtumia ovat silloin järjestäneet sekä Imatra että Joensuu. Nyt, kun ottelut kerrankin pelataan täällä länsirannikolla päin, emme uskalla lähteä enää tuollaiselle reissulle tässä vaiheessa raskautta. Lisäksi on luvattu paikkapaikoin aika kurjaa säätä, joten pelit näkyvät meillä television välityksellä. Jos aikaa jää, niin viikonloppuna voisi myös koota tuon pinnasängyn tuosta eteisestä kuleskelemasta ja tilaa viemästä.

Hiljaisuuteen katkos

Joku on saattanut huomatakin, että Hallamaassa on oltu hiljaa. Ihan liian hiljaa ja ihan liian kauan.

Ei hätää, kaikki on hyvin. Päällä on vain ollut totaalinen kirjoitusblokki, sillä elämässä on lähinnä yksi asia. Raskaus ja sen erinäiset lieveilmiöt. Ei ole kuitenkaan tuntunut hyvältä kirjoittaa. Kaikki on niin epävarmalla pohjalla ja blogi liian julkinen riskiviikkojen avautumiseen. Nyt kuitenkin viikot ovat edenneet niin, että viimein päätin avata sanaisen arkkuni.

Edelliset kirjoitukseni käsittelivät sairastumista ja huonovointisuutta. Yskä on vaatinut jo keuhkospesialistilla käynnin. Siellä diagnoosiarvioksi päätettiin keuhkomykoplasma tai keuhkoklamydia. Kumpikin kuulostaa veemäiseltä. Palasin inhaloitaviin lääkkeisiin ja olen nyt saanut yskää joten kuten hallintaan. Samalla on vähentynyt myös pahoinvointi ja viime viikko olikin ensimmäinen yrjötön viikko sitten uuden vuoden alkamisen.

Kävimme tänään nt-ultrassa. Viimeisten viikkojen hallitseva tunne on ollut pelko. Pelko siitä, että kaikki onkin päin helvettiä. Että kehoni pettää minut ja mieheni. Onneksi kaikki näytti olevan hyvin. Pelko hellitti hetkeksi, vain siirtyäkseen lievempänä jo miettimään seulontaverikokeita ja tulevaa rakenneultraa.

Paljon puhutaan raskauden seesteisyydestä ja äidin hehkusta. Ne ovat nykyisin lähinnä vitsin tasolla. Olen niin rupuisessa kunnossa, kun ihminen nyt vain voi olla. Esikoisen odotus on piinaavaa, sillä kaikki on uutta. Jokainen oire tuntuu epänormaalilta ja vaaralliselta. Pahoinvoinnin takia syöminen on ollut vastenmielistä, mutta väsymyksestä huolimatta myös nukkuminen on ollut välillä hankalaa. Aikaiset työaamut ovat vieneet mehut tehokkaasti.

Olo on kuitenkin nyt kohentunut, vaikka edelleen kroppa protestoi aamuisin heräämistä. Töissä on ollut raskasta. Ihan rehellisesti. Ihan helvetin raskasta. Koulu sentään on hoitunut hiukan sivussa vasemmalla kädellä. Saa nähdä miten kauan tämä yhdistelmä onnistuu.

Vaikka tämä teksti nyt kuulostaa siltä, että elän elämäni kurjinta aikaa, olen silti aivan loputtoman onnellinen siitä, että tällainen ihme on meille suotu. Päiviin on alkanut hiljattain tulla muitakin värejä harmaan lisäksi. Ultratulos sai aikaan suurta riemua ja kirpparilta tuli ostettua ihan liian monet pienet collegehousut. Housut ovat tärkeitä.

Etenemisestä ja yksinäisyydestä

Vietimme ihanan viikonlopun Tampereella Tornihotellissa yöpyen, kummityttöä ja parhaita ystäviä nähden. Samalla tutustuimme klaanimme uuteen jäseneen, joka oli vasta vähän yli viikon vanha. Niin pieni ja hento vielä.

Tämä viikonloppu sai aikaan kahdenlaisia aatoksia. Ajatuksen siitä, että olen kolmekymppinen ja ehkä elämässä täytyisi jotenkin edetä sekä oivalluksen siitä, kuinka yksinäinen sitä oikeastaan onkaan täällä Turussa.

Elämässä on toki edetty töiden ja koulutusten muodossa, mutta kyllä tässä taas tuntee olevansa nollapisteessä, kun aloittaa uudet opinnot, joiden tarkoitus on korvata aiemmat hukkaan heitetyt vuodet väärällä alalla. On ostettu talo, mikä tuntui hetken etenemiseltä, mutta nyt tähänkin on jo tottunut. En ole koskaan edennyt yhdenkään kumppanin kanssa kihloihin asti enkä ole perustanut perhettä. Ne ovat nyt ehkä niitä asioita, jotka laittavat mietityttämään. Niiden suhteen tulisi mielestäni tapahtua muutoksia ennen kuin olen vanha luuska. Eli aika pian.

Yksinäisyys on iskenyt oikeastaan jokaisessa uudessa kotikaupungissa. Läheiset ovat kaukana, eikä viestittely ja soittelu aina korvaa sitä tunnetta, kun pääsee vapaasti jutustelemaan kasvokkain. Viikonloppuna oli niin mukava olla sosiaalinen pitkästä aikaa, että sitä tunnetta jää kaipaamaan. Olisi kiva soittaa spontaanisti ystävä kylään tai lähteä kahville jonnekin. Asia nyt vain on niin, etten tunne Turusta ketään. Se asia voi muuttua tulevaisuudessa ja lasken toivoni opiskelutovereihin. Kuitenkin pääasiassa etäopintoina kotona tehtävä opiskelu ei takaa pysyviä ystävyyssuhteita.

Elämässäni on siis havaittava tyhjiö, jonka täyttäminen ei olekaan niin helppoa. Täyttääkö sen uudet ihmiset, jää nähtäväksi. Tärkeintä on, että lopetan ongelman kiistämisen ja myönnän sen itselleni rehellisesti.

Viikon syysloma

Minulla syyslomat ovat aina kiireisiä aikoja. Niin myös tänä vuonna. Olen joutunut perumaan niitä kivoja kaveritapaamisia voidakseni tehdä esimerkiksi muuttoa tai kuten tämän viikon ajan: autokauppoja.

Pankki lupasi auliisti pienen lainan, jotta pääsen vanhasta kotterosta eroon. Kolme koeajoa myöhemmin minulla on uusi kulkupeli ja kohtuullinen laina, jota maksan takaisin pienen ikuisuuden. Auto ja rahat vaihtavat omistajaa huomena.

Pankissa ja autoliikkeissä ravaamisen ohessa olen koittanut nähdä kerran jokaista lähisukulaistani. Vanhemmat, sisko ja isovanhemmat on nyt käyty läpi.

Jotta loma tuntuisi lomalta, päätti kani protestoida reissailua jo kolme päivää kestäneellä ripuloinnilla. Ja viikko on vasta puolessa välissä.

Kotiinpaluu tapahtuu perjantaina, mikäli uusi tai vanha auto ei käy oikuttelemaan. Vanha nimittäin menee autokaupassa vaihdokkina, joten senkin olisi syytä pysyä kasassa. Lauantaina olemmekin I love me -messuilla, jonne raahaan uudehkon kumppanini katsomaan kuka kestää ja mitä.

Sitten onkin jo sunnuntai mietittävä tulevaa työpäivää.