Vauva vyöhyketerapiassa

Viime aikoina on kohistu uudesta tutkimuksesta, jonka mukaan vyöhyketerapia voi tuoda helpotuksen vauvan koliikki-itkuun. Tutkimuksen mukaan miltei puolella mukana olleista vauvoista oireet loppuivat ja muillakin helpottuivat. Koliikki-itkun lisäksi vyöhyketerapia vähensi vauvojen levottomuutta ja kehon jännitystiloja.

Meillä ei voida ehkä suoranaisesti puhua koliikista, sillä sen määritelmänä käytetään ”vähintään kolme tuntia itkua, vähintään kolme kertaa viikossa, vähintään kolmen viikon ajan”. Meillä itku on satunnaisempaa, painottuu usein kuitenkin iltoihin ja tuntuu selvästi juontavan juurensa mahavaivoista: ilmasta mahassa, ummetuksesta ja välillä runsaaksikin äityvästä pulauttelusta, nieleskelystä ja hikkailusta.

Päätimme kuitenkin kokeilla vyöhyketerapiaa, sillä moni tuntui sillä saavan apua itkuisuuteen, mahavaivoihin ja mikä tärkeintä, huonoihin yöuniin. Kun tarpeeksi on huudettu ja valvottu, on valmis koittamaan mitä tahansa helpottaakseen pienen oloa.

Ensimmäinen käynti oli aika kauheaa katsottavaa. Ei sillä, että vyöhyketerapeuttimme oli aivan ihana persoona ja hoiti vauvaa hellästi heijastealueiden kautta, sylitteli, rauhoitteli ja kehui. Ainoa vaan, että vauva huusi suoraa huutoa koko 45 minuutin session ajan. Kuulemma ensimmäinen käynti on usein itkuinen, kun kehon kipupisteitä auotaan. Silti äidillä meinasi nousta kyynel silmään, kun edes tutti ei tuonut lohtua vauvalle.

Toinen kerta sujui hieman paremmin ja kolmas kerta vielä hiukan paremmin. Selkeästi huomasi eron siinä, että vauva ei enää itkenyt kuin muutamaa kipeää aluetta hoidettaessa. Meillä ongelma-alueena oli vatsa ja suolisto sekä lantionalue ylipäätään. Sitä hoidettiin muunmuassa jalkapohjien kautta. Myös hartiat ja niska olivat kipeitä alueita ja alaselkäkin tuntui olevan jumissa. Moniin kipualueisiin voi löytyä selitys alatiesynnytysyrityksestä, jossa vauva joutui ahtaalle, imukuppivedosta, joka meni pieleen ja lopulta sektiosta. Eri synnytystavat aiheuttavat eri tyyppisiä oireita ja meillä synnytystapoja kerättiin koko sarja. Ei siis ole ihme, että kolmannellakin kerralla vauva aristi toisen puolen jalkaa, toisen puolen hartiaa ja koko lantionaluetta.

Vaikka vyöhyketerapia ei ainakaan kolmella käyntikerralla saanut ratkaistua meidän kaikkia ongelmiamme, nukkui vauva terapiasession jälkeen pitkään ja usein seuraava kakkakin tuli helpommin. Pahimmat kipuitkut vähenivät kerta kerralta ja saimme vinkkejä myös kotona tehtäviin hierontoihin.

Tämä postaus ei ole maksettu mainos tai yhteistyö millään muullakaan mittakaavalla, vaan meidän perheen kokemus, joka tuntui olevan jokaisen euron arvoinen, vaikkei kivuttomuutta täysin saavutettukaan. Meillä vatsavaivoihin liittyy todennäköisesti ongelma oikean korvikkeen löytymisessä. Tällä hetkellä mennään sillä, joka on tähän mennessä parhaiten sopinut. Uskon, että pieni suolisto kehittyy koko ajan hurjaa vauhtia ja pian voi olla, että vauva sietääkin nykyistä korviketta yhä paremmin.

Revennyt sektiohaava

Jotta kaikki saataisiin mahdollisimman hankalaksi, repesi sektiohaava. Maanantaina kävin ottamassa hakaset pois avoneuvolassa. Olin huolissani haavan kiinnipysymisestä, sillä mielessä kummitteli vielä vajaa vuosi sitten luomen poistossa syntyneen haavan repsahtaminen. Kuulemma sektiohaava näytti kuitenkin hyvältä; ei ollut tulehtunut ja oli kiinnittynytkin ihan hyvin.

Kotona menin päiväunille ja herättyäni haava oli alkanut irvistää parista kohtaa. Soitin synnärille, josta käskettiin näytille. Kävin makoilemassa tarkkailuhuoneessa, minulta otettiin labroja ja lääkäri tutki haavan. Tulehdukseen viittaavia piirteitä ei ollut, joten kotiin vain. Nostelua ja äkkinäisiä liikkeitä suositeltiin välttämään.

Tiistaina otin kotona rauhallisesti. Kuitenkin illalla noustessani sohvalta tunsin kovan vihlaisun mahassa. Samalla verta alkoi valua pitkin lattiaa. Haava oli ratkennut. Hälyytin miehen yläkerrasta ottamaan vauvan sylistäni ja menin kylppäriin painamaan haavaa talouspaperilla. Verta tuli aika reippaasti. Soitin taas synnärille. Siellä pohdittiin tarvitseeko haavaa tulla näyttämään. Mieheni katsoi haavaa ja totesi sen olevan kauhea, syvä ja pitkä. Minua pyydettiin tulemaan sairaalaan näytille. Ei auttanut kuin pakata vauva autoon ja mies lähti kuskaamaan minua tyksiin. En uskaltanut ajaa itse, kun pelkäsin pyörtyväni rattiin.

Sairaalassa pääsin heti lääkärin luo. Hän katsoi haavaa, totesi sen revenneeksi 5 cm matkalta, mutta haava ei kuulemma ollut pahan näköinen tai kovin syvä. Alemmat leikkauskerrokset olivat pysyneet kiinni. Haavaa puhdistettiin ja siihen laitettiin Sorbactia ja haavataitos. Olin varautunut olemaan sairaalassa pidempään, mutta koko homma oli hetkessä ohi ja soittelin miehen kotimatkalta takaisin sairaalalle napaamaan minut kyytiin. Ohjeiksi sain suihkutella seuraavana päivänä haavaa ja itse vaihtaa Sorbactin ja taitokset. En pitänyt ajatuksesta, sillä haava on kohdassa, johon en näe (hiukan roikkuvan mahan alla) enkä luottanut lainkaan siihen, että saisin taitokset sun muut itse oikein paikoilleen.

Pääsin kuitenkin keskiviikkona haavahoitajalle, joka putsasi haavan ja vaihtoi haavataitokset. Terveyskeskuksen lääkäri tuli vilkaisemaan haavaani ja päätti lähettää minut kuitenkin sairaalan päivystykseen näyttämään haavaa, josko siihen olisi mahdollista laittaa tukiompeleita. Olin hämmästynyt, sillä kuvittelin, ettei haavaa voisi ommella avaamatta haavapintoja uudelleen, enkä oikein olisi halunnut lähteä jonottelemaan päivystykseen. Ajoin kuitenkin sinne suoraan haavahoidosta.

Päivystyksessä ihmettelivät, miksi minut oli lähetetty sinne, sillä hoitovastuu oli leikkaavalla taholla, eli synnytyspolilla, jossa olin edellisenä päivänä jo käynyt saamassa hoito-ohjeet ja arvion haavan tilasta. Synnärillä oli todettu, ettei haavaa voida ommella, joten miksi terveyskeskuslääkäri nyt kuvitteli, että haavalle voisikin tehdä jotain? Haavataitokset kuitenkin avattiin päivystyksessä ja sitä kävivät hoitajan lisäksi katsomassa haavahoitaja ja lääkäri. Molemmat olivat sitä mieltä, ettei mitään kannata/voida tehdä. Aivan turha käynti siis! Tosin haavahoitaja kysyi voisiko kuvata haavaani ja käyttää sitä haavakoulutusmateriaalina. Suostuin, joten haavastani oli ainakin jollekin hyötyä. Hoitaja laittoi uudet Sorbactit ja haavataitokset kuvaten samalla työvaiheita kännykällä. Sain kiellon kastella sidoksia ja suositeltiin, etten menisi suihkuun, sillä minun olisi tässä tapauksessa otettava pois sidokset ja osattava laittaa vastaavat tilalle. Suihkukiellon lisäksi sain käskyn olla nostelematta mitään (edes vauvaa) ja minkäänlaista ponnistelua ei saisi harrastaa.

Huomisele on varattu haavahoitoon aika. Täytyy selvitellä miten jatkossa hoidan peseytymistä, koska jossain vaiheessa sekin vain on tehtävä. Todennäköisesti joudun miehen avustuksella purkamaan sidokset ja laittamaan uudet. Tänään olisi ollut koulua, mutta se jäi väliin. Huomenna olisi tarkoitus haavahoidon jälkeen käydä pari tuntia opiskelemassa, toivottavasti onnistuu. Huomenna saapuvat viikonloppuavuksi myös vanhempani ja siskoni. Harmittaa, että he asuvat niin kaukana ja meillä ei ole lähellä tukiverkostoa. Juuri tällaisissa tilanteissa se olisi tarpeen. Mies hoitaa nyt vauvaa valvoen päivien lisäksi myös yösyötöt. Kovin on ollut raskasta molemmille: minusta ei ole minkään tekijäksi ja mies kuormittuu. En tajua miten pärjäämme, kun mies palaa töihin ensi viikon jälkeen ja itse olen vielä toipilas.

Ensimmäisen ylityksen mukanaan tuoma stressi

Maanantaina koitti aamu, jota en toivonut tulevan. Ensimmäinen aamupaastorajan ylitys kotimittauksissa. Arvon tulisi olla alle 5,5, mutta mittari näytti 5,7. Takana oli kurja yö, nestehukka ja kivuissa valvominen. On sanottu, että stressi ja huonot yöunet vaikuttavat juuri aamupaastoon? Soimasin itseäni, sillä juuri tällä viikolla on aika kontrolliin, jossa olin ajatellut pyytää mittaamisten vähentämistä. Pyyntö tuskin kannattaa, jos tässä nyt alkaa paukahdella arvot yli.

Tänään mittasin pelonsekaisella jännityksellä aamuarvoa. Olin laittanut herätyksen soimaan aikaisemmin, jottei paastoaika venyisi liian pitkäksi. Maanantaina paastoaika oli yli 12h, josta ylityksiä ei ole aiemmin tullut. Tänään heräsin puoli yhdeksän ennen kellon soittoa ja sain aamupaastoarvoksi juuri alle rajan eli 5,4. Paastoajan pituus oli 11,5h. Täytyneeköhän sitä lyhentää ennestään?

Moni puhui vertaistukiryhmässä siitä, miten paastoarvot alkoivat ylittyä, kun raskausviikkoja alkoi tulla 30 täyteen. Minulla on nyt meneillään kolmaskymmenes viikko, joten tavallaan sopisin hyvin tuohon olettamukseen. Kuulemma kehon oma insuliinintuotanto heikkenee näillä viikoilla ja saattaa parantua taas aivan loppuraskaudesta. Toivoa sopii, sillä insuliini ajatuksena ei houkuta.

Ajattelin myös kokeilla rakentaa iltapalaa hiukan toisella tapaa. Monet suosittelevat proteiinipitoista ateriaa ennen nukkumaan käyntiä. Toisaalta juuri protskuiltapala oli kyseessä sunnuntai-iltana, kun maanantaina sitten ylitys tapahtui. Taitaa olla vähän tähtien asennosta kiinni nämä hommat.

Ensimmäiset pistot

Kerroin aikaisemmin, kuinka olin saanut raskausdiabetesdiagnoosin sokerirasitusarvojen perusteella. Tänään koitti se päivä, kun pääsin neuvolaan juttelemaan asiasta ja saamaan tarvittavat laitteet ja ohjeistukset.

Minulla ylittyi siis sokerirasituksen jälkeinen kahden tunnin päästä mitattava arvo, eli elimistöni ei ehtinyt laskea sokeriliuoksesta saatua sokeripiikkiä kahdessa tunnissa vaaditulle tasolle. Tämä arvon ylitys ei ollut kiinni omista valinnoistani esim. edellisen päivän syömisistä. Kohonnut riski raskausdiabetekseen minulla toki oli ylipainon takia, joka on syntynyt omien valintojeni vuoksi.

Pelkäsin etukäteen kotiseurantamittauksia aivan järjettömästi, sillä minulla on kova neulakammo ja taipumus pyörtyillä spontaanisti jo aivan perus verikokeissa. Nyt ajatus siitä, että minun itse täytyy kyetä tuo toimenpide suorittamaan oli pelottava. Sain pikaopastuksen laittaan käytöstä neuvolassa ja neuvolatyöntekijä laittoikin minut heti kokeilemaan itseni pistämistä. Kehotus tuli täysin puun takaa, mutta en kehdannut olla testaamatta, vaan rohkaisin mieleni ja hoidin homman. Uskon, että tämä onnistunut suoritus sai aikaan sen, ettei yksin kotona seuraava pisto jännittänytkään enää niin kovasti.

Mittasin siis neuvolassa testikerran ja kotona lounaan jälkeisen arvon. Lounaan jälkeen arvo oli 6,1mmol. Mittaan joka toinen päivä, 4 kertaa päivässä: aamupaaston herättyäni ja 1h aamupalan, lounaan ja päivällisen jälkeen. Aamupaaston tulee olla alle 5,5mmol ja aterian jälkeinen arvo alle 7,8mmol. Lounaan jälkeinen kotimittaus meni siis arvon puolesta oikein kivasti ja neuvolassa 1,5h jättiaamiaisen jälkeen tehty yllätystestikertakin näytti 6,1mmol.

Sain neuvolasta kotiin laitteiden lisäksi tietoa raskausdiabeteksen vaikutuksesta sekä ravinto-ohjeita. Yleisesti neuvolassa sovittiin, että vähennän selkeitä sokerinlähteitä eli ns. herkkuja ja jossain määrin piilosokereita. Ärtynyt suolistoni (IBS) tuo osaltaan haastetta ruokavalioon, sillä esimerkiksi monet sokeriarvojen kannalta hyvät kasvikset ja hedelmät eivät sovi vatsalleni ja suolistolleni. Neuvolassa kuitenkin ohjeistettiin syömään ensisijaisesti sen mukaan mitä suolisto kestää.

Olin etukäteen lukenut keskustelupalstoja, jossa puitiin mm. sokerinmittaus välineistön epätarkkuutta ja eri neuvoloiden käytäntöjä mahdollisten sokeriarvojen ylitysten suhteen. Ainakin täällä laitteisto on tänä vuonna uudistettu ja vanhoja laitteita tarkempi. Entisissä laitteissa heitto oli 15% luokkaa, mutta tässä uudessa sen pitäsi olla n. 8-9%. Lisäksi neuvolassa oltiin kanssani samoilla linjoilla siitä, että nyt alussa testailen erilaisia ruoka-aineita, että näen nostaako joku arvoja liikaa. Ei ole tarkoituksen mukaista rangaista ensimmäisistä ylityksistä heti tablettilääkehoidolla tai insuliinilla, vaan totuttautua pikku hiljaa siihen, miten oma keho toimii.

Tämä mittausprojekti jatkuu synnytykseen asti. Mikäli arvot pysyvät hyvinä, voidaan mittauskertoja karsia tai vastaavasti lisätä, mikäli ylityksiä tulee paljon. Vauvan painoarvion saamiseksi loppuraskaudesta ultrataan vielä ylimääräinen kerta.

Homma vaikuttaa kaiken kaikkiaan nyt aika simppeliltä. Herkutteluunkin annettiin lupa kohtuuden rajoissa, joten juhannuskaan ei mennyt kerta laakista pilalle. Mikäli koko ajan lisääntyvät kivut sallivat, niin loppuviikosta suunnataan itään mökkeilemään hyvillä fiiliksillä.

Sokerirasituksesta ja radista

Kävin eilen kauhun saattelemana sokerirasituksessa. Pelkäsin aivan tolkuttomasti etukäteen sitä pahoinvointia ja ajatusta siitä, että koitan kaksi tuntia pitää sen tyhjään vatsaan juodun sokerilitkun sisälläni jossain kuumassa odotusaulassa. Hommaa ei helpota sekään, ettei minulta saa otettua verikokeita enää nykyään muuten kuin makuuasennossa pyörtyilyn vuoksi. Olen oikea maanantaikappale.

Varasin mukaan hyvän kirjan ja ajattelin, että nyt vaan sinnitellään. Sain kinuttua itselleni makuupaikan ja ehdottivat vielä päivystyspuolelta omaa huonetta, jossa saisin makoilla rasituksen ajan, ellei akuutimpia potilaita tulisi. Tämä sopikin hyvin. Paastoverikokeen jälkeen join kylmän vadelman makuisen juoman ja jäin odottelemaan tunnin kohdalla otettavia verikokeita.

Olo alkoi heikentyä heti juoman jälkeen, mutta makuullaan olo toi helpotusta. Puolen tunnin päästä tiesin jo, että hyvin tulee menemään, sillä olo lähti helpottumaan. Tunnin ja kahden tunnin päästä otettavat kokeet menivät hyvin, vaikka kaikki otettiin samasta kohtaa vasemmasta kyynärtaipeesta, mikä hiukan teki kipeää. Ei kuitenkaan ollut mitään pyörrytystuntemuksia vaikka takana oli pitkä paasto.

Pääsin lähtemään kotiin ja syömään kunnolla. Hyvä mieli jäi pelosta huolimatta, ainostaan tulevat tulokset jäivät jännittämään. Olen luonut itselleni toisen kauhun kotona tehtävistä sokerimittauksista mahdollisen raskausdiabeteksen tarkkailussa. En kestä neuloja, enkä itseni pistämistä. Tiedän toki millaiset välineet kyseisessä toimenpiteessä ovat käytössä, että ei sitä nyt millään jättineulalla lähdetä sohimaan, mutta silti ajatus tuntuu pelottavalta.

Tänään soittelin sitten neuvolasta tuloksia. Paastoarvo oli 4,7 ja tunnin arvo 9,5. Huokaisin jo helpotuksesta kunnes sain kuulla, että omituista kyllä kahden tunnin arvo ylittyi 0,1 millimoolilla. NOLLALLA PILKKU YHDELLÄ! Siitä rapsahti sitten raskausdiabetesdiagnoosi ja neuvolaan aika, jotta minulle voidaan antaa kotimittausvälineet. Olin jo niin iloinen kuullessani, että paastoarvo oli noinkin hyvä, koska moni narahtaa siitä.

Teki mieli huutaa, sillä painajaismainen kotimittaus on nyt edessä. Asiaan varmasti tottuu, mutta ekat kerrat tulevat nostamaan palan kurkkuun. Onneksi ylitys oli noinkin pieni, joten voi olla, että kotimittailussa arvot pysyvät ruodussa. Silti jokin minussa huutaa, että olisi nyt ylittynyt kunnolla sitten s*tna.

Minulla ei ole raskausdiabeteksesta mitään käsitystä. En siis tiedä miten voin syömisilläni vaikuttaa juuri kahden tunnin arvoon. Ymmärrän toki sen, että sokerin vaikutus ei ole laskenut toivotulla tavalla tunnista kahteen välisenä aikana, mutta miten voin siihen vaikuttaa ruokavaliolla? Kertokaa ihmeessä joku minua valistuneempi! Kaikki neuvot ovat nyt tarpeen, ettei tästä napsahda pidempiaikaista riesaa, vaan kotimittauksen tulokset olisivat rajojen sisällä.

Vielä en ole kyennyt edes ajattelemaan niin pitkälle, että jos arvot ovatkin kotimittauksissa jatkuvasti koholla. Lähinnä mietin nyt sitä, millä edellisiltana syömälläni asialla olisin voinut välttää tämän p*skan. Totuus toki on, että olen ylipainoinen ja koko raskauden ajan ollut melkolailla varma siitä, että tässä kohtaa se radi-diagnoosi tulee, mutta harmittamaan jäi, että olin noin lähellä selviytyä kuivin jaloin.

Suuria muutoksia

Jotta elämä ei olisi tässä kaiken keskellä liian seesteistä, tuli eteeni suuri päätös tässä männäviikolla: Lopetin työni ja siirryin täysipäiväiseksi opiskelijaksi!

Tämä vaatii ehkä hiukan taustojen avaamista, sillä saattaa kuulostaa siltä, ettei koko hommassa ole sitten mitään järkeä.

Olen jo jonkin aikaa ollut tympääntynyt työhöni. YT-neuvottelut, uusi sisätyömalli, vaihtuva ja liian vähäinen työvoima… Kaikenlainen yleinen puljaaminen ja tunne siitä, että en voi hoitaa työtäni parhaalla mahdollisella tavalla ovat aiheuttaneet suurta stressiä ja lisäksi saaneet aikaan sen, että jokainen työaamu on enemmän ja vähemmän hampaidenkiristelyä ja kiukuttelua.

Tuntimääräni väheni omasta pyynnöstäni viime syksynä, jotta pystyin panostamaan myös opintoihini. Alkuvuodesta sairastin paljon ja sairauslomani aikana työviikkoni muuttui kolmipäiväiseksi. Tämä tarkoitti pidempiä työpäiviä, harventuneita ylitöitä ja entisestään kutistuvaa palkkaa. Kun sain tietää raskaudestani, jouduin olemaan sairauslomalla kaksi viikkoa pahoinvoinnin takia. Tänä aikana koin painostusta töihinpaluuseen, vaikka en kokenut olevani fyysisesti vielä tarpeeksi hyvässä kunnossa. Palasin kuitenkin töihin ja minulle pidettiin keskustelu siitä, mihin tällainen valtava poissaolojen määrä tulisi johtamaan. Työsopimukseni muuttuivat viikon kestäviksi, eli sain kerralla kolmen työpäivän sopimuksen. Aloin salaa jopa toivoa, että YT-neuvottelut heittäisivät minut pihalle.

Homma kuitenkin tasaantui ja kaikkeen tottui pikku hiljaa viikkojen edetessä. Työilmapiiri oli tosin melko kireä, kun kaikki pelkäsivät töidensä puolesta ja osa jo saikin töitä muualta. Pahoinvointi väheni, mutta aloin pyörtyilemään töissä aamuisin ja raskaita laatikoita nostaessa tunsin kovaa kipua vatsassa. Minultahan oli jo heti raskauden ensimetreillä vähennetty eniten kuormittava työtehtävä pois, mutta jo kevyemmätkin taakat saivat aikaan pelkoa ja kipua.

Tällä viikolla minulla oli neuvola, jossa otin puheeksi vatsakivut, pyörtyilyn ja henkisenkin kuormituksen. Neuvolassa oli jo edellisellä tapaamisella pohdittu sitä, kuinka jaksaisin yhdistää työn, opiskelun ja raskauden, mutta silloin asia jäi vielä vaiheeseen. Tällä kertaa neuvolassa otettiin kantaa vatsakipuihin ja todettiin, että kroppa koittaa viestiä niillä kivuilla jotakin. Toki erilaiset kivut myös kuuluvat raskausaikaan, mutta kivun ei pitäisi ilmetä aina tietyssä tilanteessa kuten minulla juuri nostoissa.

Neuvolassa minua pyydettiin todella harkitsemaan sitä, haluanko jatkaa työssäni. Onko työni sen väärti, että riski esimerkiksi keskenmenolle tai myöhemmin ennenaikaiselle synnytykselle kasvaa. Myös psyykkeeni kuormitus ja stressi siirtyisivät ennen pitkää myös kasvavan vauvan ongelmiksi.

Päätös oli lopulta helppo. En ole valmis riskeeraamaan mitään. Mieheni tuki on sataprosenttinen, eikä taloutemme kaadu tähän n. 600€ kuukausitappioon, jota palkkatyön jättäminen ja opintotukeen siirtyminen nyt väistämättä aiheuttavat. Keskityn nyt täysillä opintoihin, kotiin, parisuhteeseen ja omaan jaksamiseeni. Pyrin hoitamaan viimein ne asiat, joihin ei ole tuntunut olevan aikaa ja voimavaroja. Toivon, että vauva kestää matkassa mukana loppuun asti ja että pääsen aloittamaan loppukesästä äitiysloman.

Tilanne ei edennyt totaaliseen vuodelepoon tai elämäni suurempaan rajoittamiseen, vaan minun tulee edetä päivä kerrallaan ja kuulostella omia tuntemuksiani. Oloni on ennen kaikkea helpottunut, mutta tulevaisuus toki arveluttaa. Aika näyttää miten tilanne tästä etenee.

Hiljaisuuteen katkos

Joku on saattanut huomatakin, että Hallamaassa on oltu hiljaa. Ihan liian hiljaa ja ihan liian kauan.

Ei hätää, kaikki on hyvin. Päällä on vain ollut totaalinen kirjoitusblokki, sillä elämässä on lähinnä yksi asia. Raskaus ja sen erinäiset lieveilmiöt. Ei ole kuitenkaan tuntunut hyvältä kirjoittaa. Kaikki on niin epävarmalla pohjalla ja blogi liian julkinen riskiviikkojen avautumiseen. Nyt kuitenkin viikot ovat edenneet niin, että viimein päätin avata sanaisen arkkuni.

Edelliset kirjoitukseni käsittelivät sairastumista ja huonovointisuutta. Yskä on vaatinut jo keuhkospesialistilla käynnin. Siellä diagnoosiarvioksi päätettiin keuhkomykoplasma tai keuhkoklamydia. Kumpikin kuulostaa veemäiseltä. Palasin inhaloitaviin lääkkeisiin ja olen nyt saanut yskää joten kuten hallintaan. Samalla on vähentynyt myös pahoinvointi ja viime viikko olikin ensimmäinen yrjötön viikko sitten uuden vuoden alkamisen.

Kävimme tänään nt-ultrassa. Viimeisten viikkojen hallitseva tunne on ollut pelko. Pelko siitä, että kaikki onkin päin helvettiä. Että kehoni pettää minut ja mieheni. Onneksi kaikki näytti olevan hyvin. Pelko hellitti hetkeksi, vain siirtyäkseen lievempänä jo miettimään seulontaverikokeita ja tulevaa rakenneultraa.

Paljon puhutaan raskauden seesteisyydestä ja äidin hehkusta. Ne ovat nykyisin lähinnä vitsin tasolla. Olen niin rupuisessa kunnossa, kun ihminen nyt vain voi olla. Esikoisen odotus on piinaavaa, sillä kaikki on uutta. Jokainen oire tuntuu epänormaalilta ja vaaralliselta. Pahoinvoinnin takia syöminen on ollut vastenmielistä, mutta väsymyksestä huolimatta myös nukkuminen on ollut välillä hankalaa. Aikaiset työaamut ovat vieneet mehut tehokkaasti.

Olo on kuitenkin nyt kohentunut, vaikka edelleen kroppa protestoi aamuisin heräämistä. Töissä on ollut raskasta. Ihan rehellisesti. Ihan helvetin raskasta. Koulu sentään on hoitunut hiukan sivussa vasemmalla kädellä. Saa nähdä miten kauan tämä yhdistelmä onnistuu.

Vaikka tämä teksti nyt kuulostaa siltä, että elän elämäni kurjinta aikaa, olen silti aivan loputtoman onnellinen siitä, että tällainen ihme on meille suotu. Päiviin on alkanut hiljattain tulla muitakin värejä harmaan lisäksi. Ultratulos sai aikaan suurta riemua ja kirpparilta tuli ostettua ihan liian monet pienet collegehousut. Housut ovat tärkeitä.