Kuusi viikkoa äitiyttä

Huomenna meidän pienokaisemme on kuuden viikon ikäinen. Tämä aika on ollut samanaikaisesti todella riipaiseva ja musertava, mutta silti niin täynnä kiitollisuutta. Oma käsitykseni äitiydestä on mennyt täysin uusiksi. Näkemykseni siitä, millainen äiti haluaisin olla, on aikalailla eronnut siitä, millainen äiti olen nämä ensimmäiset viikot ollut. Sitä on ollut rankka käsitellä.

Vauva on valloittava, terve ja kasvaa uskomatonta tahtia. Viisiviikkoisena hän on jo 57,5 cm pitkä ja painaa yli 5 kg. On ollut lohdullista huomata, että kaikesta pulauttelusta ja korvikemaidolla ruokkimisesta huolimatta hän kasvaa ja voimistuu päivä päivältä. Ongelmana tuntuu olevan ainoastaan mahavaivat, jotka toki kuuluvat lähes poikkeuksetta vauvan elämän ensimmäisiin kuukausiin. Yöllä valvotaan kipeän mahan kanssa ja päivällä äherretään. Kokeiltu on korvikkeenvaihdot, erilaiset lääkkeet, maitohappobakteerit, sakeuttajat, vyöhyketerapiat, jänteiden tsekkaus lääkärissä… Ilmeisesti ainoa mikä auttaa on aika.

Oman vauvan itku on musertavaa kuultavaa. Sen tajuaminen on ollut lohdutonta. Kun toinen itkee vatsavaivoja, ovat keinot vauvan olon helpottamiseksi usein rajalliset. Minä en pidä rajallisuudesta, enkä todellakaan millään mittakaavalla ole ikinä ollut kärsivällinen ihminen. Minua ei lohduta tieto siitä, että: ”Tämä kyllä kuuluu asiaan, kyllä ne vaivat siitä joskus vielä helpottavat”. Minä haluan, että ne helpottavat heti! Että kaikki on tehty sen hyväksi, mitä tehtävissä vain on. Haluan tietää milloin tämä loppuu, jollei nyt? On annettu epämääräisiä aikamääreitä, kuten sitten joskus, ehkä 2-3 kuukauden iässä, puoleen vuoteen mennessä, sitten kun lapsi liikkuu/syö kiinteitä… Näinhän asia tietysti on, ettei kukaan voi tietää, saati antaa mitään tarkkaa ajankohtaa vastaukseksi. Siihen mystiseen ajankohtaan asti vauva kärsii kivuista ja minä kärsin avuttomuuden tunteesta (ja unen puutteesta).

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset. Joskus koliikkimainen iltaitku kestää tuntikausia. Joskus yöllä herätään aamukolmelta ähertämään ummetuskakkaa pitkälle aamupäivään asti. Joskus vauva kitisee, vaikka kaikki kevätjuhlaliikkeet on tehty. (Voi pojat kyllä on koitettu kaikkea ihan hulluakin.) Toisinaan vauva kuitenkin viihtyy unipesässään hengailemassa niin, että äiti saa syötyä aamupalan. Joskus vauva nukkuu kantokopassa tyytyväisenä, kun kierrämme Myllyn kauppakeskusta toista tuntia. Joskus hän jokeltelee, hymyilee ja pieree ilman kipuitkua. Ne hetket ovat niitä, joihin tulisi saada ajatukset keskitettyä myös sen kaiken lohduttomuuden keskellä.

Vauva on hyvin vähän aikaa pieni, vaikka välillä aika tuntuu lähes pysähtyneen, kun vain odottaa miestä kotiin/ seuraavaa kakkaa/ itkun loppumista/ sitä, että saisi nukkua. Päivä päivältä opitaan uutta sekä minä että vauva. Kuukauden päästä hän saa kasteessa nimen. Silloin ikää on jo 2,5 kuukautta. Vauvan elämä on täynnä vaiheita, joista jokainen kehittää häntä, mutta tuntuu tuovan mukanaan myös itkuisuutta ja hämmennystä. Ja onko se mikään ihme, kun ajattelee, miten valtavasti pieni kasvaa, kuinka paljon hänellä on opittavaa ja koettavaa.

Meillä ei ole mihinkään kiire. Äiti ja isä jaksaa kyllä.

Muitakin kuulumisia

Jotta tää blogi ei menis ihan pelkäksi raskaus- ja diabetesavautumiseksi, postailen nyt ihan muita kuulumisia. Kesä on täällä, juhannus vietetty ja enää vähän päälle kaksi viikkoa miehen kesälomaan.

Juhannus sujui oikein mallikkaasti perheen parissa. Suuntasimme kaakkois-suomeen vanhempieni luokse mökkeilemään. Paikalle saapui myös siskoni, joka oli tehnyt meille juhannusherkuksi oikein maittavan mangojuustokakun. Ruoka oli muutenkin hyvää ja sitä piisasi; söin myös kesän ensimmäisen Vedyn, joka kyllä aina saa aikaiseksi sellaisen kesäisen fiiliksen.

Juhannusaattoiltana satamassa oli väkeä kuin meren mutaa. Tivoli pyöri, vaikka ilta oli jo pitkällä ja ihmiset istuivat ravintolalaivojen terasseilla tai satamatorin kojujen äärellä. Välittömiä karjalaisia, joiden seassa näkyi ja kuului muutama muualtakin tullut. Hyvin sovittiin sekaan me varsinais-suomalaisetkin.

Muuten alkukesään ovat kuuluneet tuoreet herneet, marjat ja pehmisjäätelö, jota ilokseni voin taas syödä monien vuosien tauon jälkeen. Olen myös päässyt kokeilemaan muutamia erilaisia mocktaileja, kun pepsi max ja zero cola ovat alkaneet tylsistyttää.

Viime viikonloppuna käväisimme Tampereella ihan ilman ennakkosuunnittelua. Varasimme aamupäivällä omppuhotellista huoneen ja laitoimme matkalta viestiä kummityttöni äidille. Heille sopi tapaaminen ja kävimmekin Ideaparkissa syömässä ja kiertelemässä hetken. Oli mukavaa vaihtaa kuulumisia.

Tsekkasimme sisään hotelliin ja lähdimme käymään Hämeenkadulla sijaitsevassa Pella’s cafessa, jossa oli oikein kunnon rivi herkullisen näköisiä juustokakkuja. Siinä ”kahvitelessamme” tuli mieleen ottaa yhteyttä ystäväämme, jonka tapasimmekin illan päätteeksi Cafe Euroopassa mocktailien ja muiden virvokkeiden parissa. Todella terapeuttista päästä avautumaan ja juttelemaan pitkästä aikaa taas kaikesta. Kyllä ystävät ovat sitten kultaakin kalliimpia. Harmi, ettei Turkuun ole oikein siunaantunut läheisiä koulukavereita lukuunottamatta.

Tuleva viikonloppu menee kotosalla, vaikka tarkoitus oli lähteä alunperin Seinäjoelle pesäpallon itä-länsi-viikonloppuun. Kahtena aikaisempana vuonna olemme siellä käyneet ja aivan mahtavia tapahtumia ovat silloin järjestäneet sekä Imatra että Joensuu. Nyt, kun ottelut kerrankin pelataan täällä länsirannikolla päin, emme uskalla lähteä enää tuollaiselle reissulle tässä vaiheessa raskautta. Lisäksi on luvattu paikkapaikoin aika kurjaa säätä, joten pelit näkyvät meillä television välityksellä. Jos aikaa jää, niin viikonloppuna voisi myös koota tuon pinnasängyn tuosta eteisestä kuleskelemasta ja tilaa viemästä.

Hiljaisuuteen katkos

Joku on saattanut huomatakin, että Hallamaassa on oltu hiljaa. Ihan liian hiljaa ja ihan liian kauan.

Ei hätää, kaikki on hyvin. Päällä on vain ollut totaalinen kirjoitusblokki, sillä elämässä on lähinnä yksi asia. Raskaus ja sen erinäiset lieveilmiöt. Ei ole kuitenkaan tuntunut hyvältä kirjoittaa. Kaikki on niin epävarmalla pohjalla ja blogi liian julkinen riskiviikkojen avautumiseen. Nyt kuitenkin viikot ovat edenneet niin, että viimein päätin avata sanaisen arkkuni.

Edelliset kirjoitukseni käsittelivät sairastumista ja huonovointisuutta. Yskä on vaatinut jo keuhkospesialistilla käynnin. Siellä diagnoosiarvioksi päätettiin keuhkomykoplasma tai keuhkoklamydia. Kumpikin kuulostaa veemäiseltä. Palasin inhaloitaviin lääkkeisiin ja olen nyt saanut yskää joten kuten hallintaan. Samalla on vähentynyt myös pahoinvointi ja viime viikko olikin ensimmäinen yrjötön viikko sitten uuden vuoden alkamisen.

Kävimme tänään nt-ultrassa. Viimeisten viikkojen hallitseva tunne on ollut pelko. Pelko siitä, että kaikki onkin päin helvettiä. Että kehoni pettää minut ja mieheni. Onneksi kaikki näytti olevan hyvin. Pelko hellitti hetkeksi, vain siirtyäkseen lievempänä jo miettimään seulontaverikokeita ja tulevaa rakenneultraa.

Paljon puhutaan raskauden seesteisyydestä ja äidin hehkusta. Ne ovat nykyisin lähinnä vitsin tasolla. Olen niin rupuisessa kunnossa, kun ihminen nyt vain voi olla. Esikoisen odotus on piinaavaa, sillä kaikki on uutta. Jokainen oire tuntuu epänormaalilta ja vaaralliselta. Pahoinvoinnin takia syöminen on ollut vastenmielistä, mutta väsymyksestä huolimatta myös nukkuminen on ollut välillä hankalaa. Aikaiset työaamut ovat vieneet mehut tehokkaasti.

Olo on kuitenkin nyt kohentunut, vaikka edelleen kroppa protestoi aamuisin heräämistä. Töissä on ollut raskasta. Ihan rehellisesti. Ihan helvetin raskasta. Koulu sentään on hoitunut hiukan sivussa vasemmalla kädellä. Saa nähdä miten kauan tämä yhdistelmä onnistuu.

Vaikka tämä teksti nyt kuulostaa siltä, että elän elämäni kurjinta aikaa, olen silti aivan loputtoman onnellinen siitä, että tällainen ihme on meille suotu. Päiviin on alkanut hiljattain tulla muitakin värejä harmaan lisäksi. Ultratulos sai aikaan suurta riemua ja kirpparilta tuli ostettua ihan liian monet pienet collegehousut. Housut ovat tärkeitä.

12 kysymystä kesästä

Ihana Toreynn Näissä neliöissä -blogista haastoi minutkin mukaan kesähaasteeseen.

 

1) Lippis vai lierihattu

Oon kyllä lippistyttöjä. Ylipäätään hatut eivät vain jotenkin asetu pieneen päähäni, mutta lippistä pitelen siitä huolimatta. Lierihatun alta en varmaan näkisi mitään 😀

2) pehmis vai jäätelöpallo

Pehmistä söin viimeeksi varmaan viisi vuotta sitten ja en unohda sitä, kuinka se vaikutti ei niin miellyttävästi suolistooni, joten vastaan jäätelöpallo. Eniten tänä kesänä on kuitenkin tullut syötyä kaupan Daim-tuutteja ja Jättis Kaktuksia.

ptr

3) herneet vai mansikat

Rakastan mansikoita, vielä enemmän tosin vadelmia. Herneetkin on hyviä silloin, kun ne maistuvat makealta, eivätkä ole vielä kuivia ja mauttomia.

4) palju vai järvivesi

Paljua en ole kokeillut ikinä, uin muutenkin hyvin harvoin. Järvivesi rauhallisella rannalla on mieluisin vaihtoehto. En halua uida rannoilla, jossa on sakkia kuin meren mutaa. Viimeeksi pulahdin viime kesänä suppailua kokeillessa, kun lauta karkasi alta.

5) grilliherkut vai kesäkeitto

Grilliherkut! Etenki grillijuustot, vartaat, makkarat, maissit, laadukkaat pihvit ja juustotaskut.

IMG_20180512_235009_159

6) mökki vai teltta

Mökki. Olen kermaperse. Lapsuuden telttaleirit futisporukalla oli kyllä hauskoja, mutta nykyisin kaipaan laatua elämään.

7) varjo vai auringonpaiste

Palan heti auringossa, joten vastaan varjo. En muutenkaan pidä suorasta auringosta, koska en ikinä muista juoda tarpeeksi ja saan auringosta migreenikohtauksia ja ihottumaa.

IMG_20180505_131322.jpg

8) kesäsade vai kesätuuli

Kesätuuli helteellä on ihana! Kesäsade menettelee silloin, kun ripsii hiukan ja keli vähän viilenee, mutten arvosta koko kesän kestäviä kaatosateita.

9) lavatanssit vai festarit

Festareille kaipailen, vaikken ole kotonani tungoksessa tai telttamajoituksessa. Lavatanssit vaatisivat enemmän tanssitaitoa, joka on omalla kohdallani jäänyt hiukan vaillinaiseksi. Nimimerkillä vanhojen tanssien tukiopetuksessa aikanaan.

10) roadtrip vai riippumatto

Roadtripit on iha mahtavia. Ystävien kanssa niitä tehtiin paljon opiskeluaikoina. Ihan extempore lähdettiin johonkin lähikaupunkiin käymään. Riippumattoa en ole ikinä omistanut. Tutuilla sitä kokeilin lapsena ja pois pääseminen oli liian hankalaa silloin 😀

ptr

11) hiirenkorvat vai syreenintuoksu

Syreenin tuoksu on mieleeni. Töissä monen talon pihalla on syreenejä ja ne kyllä piristävät raskasta työpäivää ihanalla tuoksullaan.

12) mato-onki vai golfmaila

Minigolffi on oikein kivaa kesäpuuhaa. Ongella en ole käynyt sitten lapsuusaikojen. Kärsivällisyys ei riitä odotteluun. Haluan tuloksia heti!

Kesäpäivä Kustavissa

Vaikka otsikko onkin sangen ajatuksia herättävä, niin ei tuo lauantaipäivä Kustavissa nyt aivan kustava ollut. Päin vastoin, päivä oli oikein onnistunut. Ajeltiin miehen kanssa Vartsalan lossille, jossa ehdittiin odotella hyvä tovi auringosta ja merestä nauttien. Muutama valokuvaki tuli otettua.

Ihmisiä oli liikkeellä kivasti, ei ruuhkaksi asti, mutta niin, että lossi ei paljon joutunut seisoskelemaan odottelemassa väkeä kyytiin. Lossimatkalla on muuten aivan mahtavat pokemon-apajat. Olen taas kevään myötä aloittanut pokemonjahdin, jotta saisin itseäni tsempattua liikkeelle.

Vuosnainen siinti määränpäänämme, sillä sinne teimme ensimmäisen reissumme noin vuosi sitten, tuoreena parina. Kävimme Vuosnaisten meriasemalla syömässä pizzat ja juomassa samanlaisen Kanes-pullon kuin viimeeksikin. Otimme samanlaisen kuvan Vuosnaisten satamassa, kuin ensimmäiselläkin kerralla. Puhuimme matkustaisesta, tulevaisuudesta ja kesästä.

Ehkä tästä reissusta tulee pidemmänkin ajan perinne.

IMG_20180505_131734_973.jpg