Erilainen vappu

Vappu 2020 ei tuntunut lainkaan vapulta. Ei simaa, ei munkkeja, ei vappurientoja, ei markkinoita, ei yhteisöllisyyttä ja ystäviä. Korona vei meiltä tämän vapun. Lapseni ensimmäisen vapun.

Meillä oli sentään ilmapallo, johon pikkuinen ihastui ikihyviksi. Mies pääsi torstaina aikaisemmin töistä ja on vapaalla vielä maanantainkin. Pelattiin miehen kanssa Borderlands 3 läpi. Aloitettiin sama peli uudestaan. Mies toi minulle kaupasta Ben &Jerry’s -jätskiä. Ihailin muiden vappubrunssikuvia instagramissa. Omat läheiset ovat kaukana.

Sain nukkua aamulla pitkään, yli yhdeksään. Se teki hyvää, vaikka tarkoittikin sitä, että mies valvoi vauvan kanssa aamulla. Päiväunet jäivät lyhyiksi. Kohta on sauna lämpimänä, ehkä se huuhtoo pois surut ja murheet.

Kolme eri ajankohtaa kotona

Kun korona nyt on teljennyt meidät enemmän ja vähemmän koteihimme tulin ajatelleeksi, että viikon päästä olen ollut vuoden ns. kotona. Lopetin tuolloin päivätyöni raskausvaivojen vuoksi. Verrataanpa nyt kotonaoloa raskausaikana, lapsen saatuani ja nyt korona-aikana.

Raskausaika

Jäin kotiin huhtikuun alussa käytyäni neuvolassa keskustelua omasta jaksamisestani, alati lisääntyvistä supistuksista ja vaivoista. Määräaikaiset pätkätyöni takasivat sen, että minulla ei ollut irtisanomisaikaa vaan päätöksen tehtyäni työskentelin silloisen kolmen päivän määräaikaisen sopimukseni loppuun. Iso taakka putosi sydämeltä, kun sain jäädä kotiin joka aamuisen töihinmenon sijaan. Olin jo aiemmin oksennellut ja pyörtyillyt töissä ja valvotut yöt saivat aikaan sen, ettei aamu neljältä herääminen todellakaan ollut mitään herkkua. Olin tuolloin neljännellä kuulla raskaana.

Kotona oli mukavaa, kun sai aamulla nukkua pitkään ja kiriä yöllisten valvomisten jättämää univelkaa. Ei tarvinnut pelätä, että rehkiminen käynnistäisi synnytyksen etukäteen. Tosin kaikenlaisia pelkoja sitä silti mahtui mukaan niihin kuukausiin, jotka olin töistä pois ennen synnytystä. Sairaalassa käytiin lapsivesivuotoepäilyjen vuoksi useampaan kertaan. Kesä tuli ja tylsyys samalla. Odottelin vain miestä kotiin töistä, jotta pääsimme nauttimaan kesästä kaupungilla, ravintoloissa ja kahviloissa. Puudutti, aika ei kulunut ja ajattelin, että onneksi pian saan vauvan, että on edes jotain tekemistä. Kuinka hölmö sitä voi ihminen ollakaan.

Synnytyksen jälkeen

Traumat jättivät jälkensä ja masennus iski. Yhtäkkiä en saanut hetken rauhaa. Vauva ei todellakaan ollut sellainen 20h vuorokaudessa nukkuva tuoksunyytti, kuten minulle oli aina uskoteltu. Vauva itki jatkuvasti, enkä osannut sitä hiljentää. Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli vatsavaivojen aiheuttamaa koliikkia. Kannoin itkevää vauvaa illat ja yökaudet, aamulla olin jo kuuden aikaa työntämässä vauvaa vaunuissa ulkona, jotta saisin edes hetken olla hiljaisuudessa. Se kulttuurishokki, jonka koin oli aivan valtava. Oma toipilasaika meni aivan sumussa. Mies palasi jo töihin ja jäin yksin. Kaipasin kesää ja mietin miksi helvetissä olin ikinä valittanut siitä vapaudesta, jota raskausaikaina koin. Kaipasin omaa aikaa, omia puuhia, vapautta ja kaupungilla päämäärätöntä pyörimistä.

Joulun jälkeen alkoi kuitenkin todella helpottaa. Vauva oppi uusia asioita, alkoi nukkua paremmin ja viihtyi jopa hetken itsekseen. Vauva nauroi ja siihen sai kontaktia. Synnytyksen jälkeen aloittamamme vauvakerho alkoi kantaa tulosta. Sain ystäviä, vertaistukea ja päiviin sisältöä. Aloitimme muskarin ja vauvatreffailun, pyörimme kaupoilla ja ostoskeskuksissa. Kävimme vauvan kanssa ravintoloissa ja nautimme olostamme. Elämässä oli rytmiä.

Korona-aika

Rytmi muuttui kuin taika-iskusta, kun korona sulki meidät kotiin. Vauvakerhot, muskarit, kotona käyvät tukipalvelut, kaveritreffit peruttiin. Kauppoihin ja kahviloihin ei saanutkaan mennä. Tajusin taas kaipaavani edellistä vaihetta (saati sitä raskausaikaa). Kuinka kiva olikaan nähdä kavereita ja käydä yhdessä puuhailemassa. Kuinka paljon iloa saimmekaan kun kävimme seurakunnan kerhoissa ja muskareissa saati kun perheneuvonta tai pikkuhelppi kävi meillä auttamassa. Kuinka yksin yhtäkkiä taas olimmekaan. Vaunulenkkejä ei sentään ole kielletty ja säät ovat onneksi suosineet.

Vauva nukkuu nyt paremmin kuin ennen. Yöllä ei välttämättä herätä kertaakaan ja päivällä päiväuniin on alkanut tulla ruokailujen mukanaan tuomaa rytmiä. Saan hetken jopa levähtää päivisin, mikäli vauva nukkuu. Yritän pitää ihmisiin yhteyttä kännykän ja tietokoneen välityksellä, mutta ei se oikein ole sama asia. Huomaan, että vauva kaipaisi jo vaihtelua, sillä hän kummallista kyllä todella viihtyi, kun sai nähdä muita ihmisiä, ottaa mallia toisista vauvoista ja katsella uusia juttuja kaupoilla kierrellessä.

Kaiken kaikkiaan olen haikaillut aina jotain muuta kuin sitä meneillään olevaa vaihetta. En ole osannut olla ja elää hetkessä, nauttia siitä mitä on. En ole arvostanut tarpeeksi sitä ajatusta, että oikeasti voin nähdä minulle tärkeitä ihmisiä, harrastaa ja liikkua missä haluan. Nyt mietin kauhulla kesää, jolle olimme jo tehneet lukuisia reissusuunnitelmia. Oli tarkoitus matkustaa, käydä ravintoloissa ja kahviloissa, lomailla oikein kunnolla perheenä. Nyt ei ole tietoa miten pahaksi tämä koronatilanne vielä meneekään. Milloin tulee ulkonaliikkumiskielto? Kuinka monet ihanat ravintolat ja kahvilat kestävät ylipäätään menemättä konkurssiin tässä tilanteessa? Vietetäänkö koko kesä neljän seinän sisällä? Vietetäänkö seuraava talvikin?

2010-luvulla

Tässä pienenä koosteena lähinnä itselleni, ja miksei teille muillekin, mitä sitä onkaan tullut tehtyä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Aina tuntuu, että elämässä tapahtuu paljon, mutta etten etene mihinkään. Ehkä tässä kuitenkin on pientä etenemistä tapahtunut.

2010: Opiskelen vielä Mikkelissä yhteisöpedagogiksi. Pitkä parisuhteeni tulee päätökseen heti tammikuussa. Suoritan harjoitteluni koulupudokkaiden parissa. Aloitan kevyen deittailun koulun ohella, mutta pääasiassa panostan opiskeluun ja sen mukanaan tuomiin ystäviin ja rientoihin. Kesän korvalla tapaan sattumalta vanhan tuttuni ja meistä tulee pari. Mies muuttaa luokseni Mikkeliin ja elellään ns. parisuhdearkea. Olen kesän töissä hautausmaalla, joka muuttuu ensipäivien kammotuksesta loppuajan jopa ihan miellyttävään yksinäisyyteen ja omien ajatusten kanssa telmimiseen. Syksyllä jatkuu taas koulu.

2011: Kevät menee opiskellessa ja opinnäytetyön puurtaminen alkaa. Teen opinnäytteen koulupudokkuudesta ensiseen harjoittelupaikkaani. Kesällä suoritan viimeistä työharjoittelua nuorten ryhmäkodissa ja perehdyn lastensuojelukenttään. Endin harjoitella 2 viikon ajan, kun minut palkataan töihin. Parisuhteelle ei tahdo olla aikaa, kun molemmat ovat kesätöissä. Etäännymme toisistamme ja tapaan uuden kiinnostavan miehen. Ero tulee ja päätän muuttaa uuden miehen kanssa Tampereelle valmistumisen jälkeen. Juuri ennen joulua juhlimme valmistujaisia.

2012: Vuosi alkaa uudessa kodissa Tampereen keskustassa. Aloitan työt henkilökohtaisena avustajana, mutta vaihdan pian autistien ryhmäkeskukseen töihin. Pomo uhkaa jatkuvasti potkuilla ja oikeusjutuilla meitä työntekijöitä, joten otan erään kinan päätteeksi lopputilin ja heittäydyn tyhjän päälle. Keväällä teen vielä muutamia sijaisuuksia päiväkodeissa. Paniikkihäiriö pahenee ja sairastun IBS:ään. Saan lääkityksen. Haen työkkärin pakottamana opiskelemaan liiketaloutta, mutta jään kolmen pisteen päähän. Kesällä käyn työhaastattelussa ja saan paikan iltapäiväkerhon ohjaajana ja nuorisotilan iltaohjaajana. Syksyllä alkavat työt vievät leijonanosan ajastani ja mies tekee reissuhommia usein monta viikkoa putkeen. Ennen joulua muutamme keskustasta syrjempään asumaan.

2013: Jatkan samassa työpaikassa kevään. Elämäni hauskimpia työaikoja mukavalla porukalla kivassa työpaikassa. Paniikkini alkaa hiukan rauhoittua. Vietän paljon aikaa itsekseni, sillä mies reissaa työn perässä. Kesän olen työttömänä ja sopimus jatkuu jälleen elokuussa. Työkaverini vaihtuu ja minusta tulee työpaikkakiusattu. Mies haluaisi vaihtaa alaa ja tuen häntä siihen. Hän alkaa opiskella aikuiskoulutuksella. Suhde alkaa rakoilla, vaikka yritän panostaa. Mies valehtelee ja joulu vietetään erillään.

2014: Mies jättää minut uuden vuoden kunniaksi kesken aamupalan. Olen kuulemma painostanut häntä opiskelemaan. Elämä pirstaloituu hetkessä. Jään yksin isoon asuntoomme ja päätän pitää sen. Minulla on siihen juuri ja juuri varaa. Olen edelleen työpaikkakiusattu, eikä kukaan halua tehdä asialle mitään. Työporukastamme muut ottavat lopputilin huonon ilmapiirin takia, minulla ei ole siihen varaa. Sinnittelen kevääseen. Minulla on muutamia suhdeviritelmiä, muttei mitään vakavampaa. Kesällä olen jälleen työtön, kunnes työsuhde jatkuu elokuussa. Ikävä työkaveri vaihtuu mukaviin tyyppeihin. Olen tutustunut kesän loppumetreillä uuteen mieheen. Hän muuttaa luokseni Tampereelle. Syksy luistaa mukavasti. Aloitan avoimessa yliopistossa kasvatustieteiden opinnot. Olen lopettanut iltatyöt nuorisotilalla, joten minulla on enemmän aikaa. Uusi mies saa Tampereelta heti töitä.

2015: Kivoja työpäiviä hyvällä porukalla. Opintoja jatkan eteen päin verkossa. Haemme miehen kanssa pankkilainaa ja muutamma Asokotiin rivitaloon Pirkkalaan. Ensimmäinen ”oma koti”. Saan valmiiksi kasvatustieteen perusopinnot kesän kynnyksellä. Samaan aikaan työpaikkani ilmoittaa, ettei palveluksiani kolmen vuoden jälkeen enää tarvita. Koko yksikkö suljetaan ja meidät heitetään tyhjän päälle. Kolmen vuoden kohdalla pitäisi tulla vakinaistaminen, se jää haaveeksi. Etsin paniikissa uusia töitä ja saankin työn samalta alalta. Kesä menee uuden työn aloittamista odotellessa. Elokuussa uuteen työpaikkaan aamu- ja iltapäivätoiminnan ohjaajaksi. Solahdan porukkaan ihan kivasti ja viihdyn. Aloitan avoimessa yliopistossa journalistiikan ja viestinnän opinnot, koska minulla on liikaa aikaa.

2016: Työt jatkuvat joululoman jälkeen ja haen keväällä eräänlaisiin opettajaopintoihin. En pääse sisään. Hankin lemmikkikanin rivarimme tyhjään huoneeseen. Kesä menee lomaillessa kunnes työt jatkuvat taas syksyllä. Suhde alkaa maistua puulta. Siihen liittyy liikaa sellaisia asioita, joita en voi hyväksyä ja jotka eivät sovi tulevaisuuden haaveisiini oikein millään tavalla. Eroamme joulukuussa minun aloitteestani. Joulunaika menee uutta kämppää metsästäessä.

2017: Asunto löytyy ja muutan elämäni ensimmäiseen yksiöön Ylöjärvelle. Kani vie asunnon ainoan makuuhuoneen, joten nukun keittiössä. Vajaa kolmekymppisenä koen olevani pohjalla. Kevät menee töissä ja deittaillessa, käyn jopa tinder-treffeillä, jotka eivät tuota tulosta. Vierelle kuitenkin löytyy kesän korvalla nykyinen mieheni. Hän muuttaa luokseni ja vietämme huippukesän lomaillen. Mies alkaa hakea töitä pirkanmaalta ja saakin niitä, mutta saa samalla hyvän työtarjouksen vanhalta työpaikaltaan varsinais-suomesta. Syksyllä jätän työni ja muutamme miehen kanssa Turkuun. Ehdin viettää kuukauden vapaaherrattaren elämää, kun työhaastattelussa tärppää. Alun jouluapulaisen homma muuttuu määräaikaisten työsuhteiden jatkumoksi.

2018: Mies matkaa joka aamu tunnin työpaikalleen ja minä puoli tuntia omalleni vastakkaiseen suuntaan. Illalla kohtaamme kotisohvalla ennen nukkumaan menoa. Vapaa-ajalla tutustumme uuteen kotikaupunkiin, joka on miehelle ennestään tuttu. Keväällä alamme puhua talon ostosta ja haemme pankista lainaa. Pien löytyykin omakotitalo, johon pääsemme muuttamaan jo ennen kesää. Kesällä ei juuri lomailla, mutta saan tietää keväällä puolivitsillä hakemani opiskelupaikan tärpänneen. Syksyllä aloitan monimuoto-opinnot liiketalouden allalla. Syksy menee koulussa, jossa teen lyhyempää konttoripäivää ja muuten opiskellessa. Reissaillaan ja nautitaan elämästä miehen kanssa. Jätämme ehkäisyn pois ja ajattelemme, että tärppää, jos on tärppääkseen, muttei varmasti ihan vähään aikaan. Alle kahden kuukauden päästä joulukuussa olen jo raskaana.

2019: Teen raskaustestin, kun olen ollut keuhkoputkentulehduksessa ja oksennellut lähes kuukauden. Testi näyttää plussaa. Pahoinvointi ja myöhemmin keuhkomykoplasmaksi paljastunut tauti kestävät huhtikuulle. Joudun olemaan paljon pois töistä. Pomo muuttaa sopimukseni kolmepäiväiseksi sairauslomani aikana. Alan myös saada vihjailuja siitä, ettei sopimustani jatketa, mikäli en ala olemaan enemmän töissä. Olen töissä puolikuntoisena; oksentelen ja pyörtyilen. Huhtikuussa otan lopputilin neuvolan kanssa käydyn keskustelun päätteeksi. Vauva on nyt tärkein. Jään kotiin odottamaan elokuussa alkavaa äitiyslomaa. Kesällä voin kohtalaisen hyvin, mutta ennen aikaisen synnytyksen pelko häilyy yllä. Käymme välillä jo Tyksissä näytillä ja ultrassa useita kertoja. Mies pitää kesälomaa ja odotellaan vauvaa. Syyskuussa tytär syntyy hätäsektiolla. Loppusyksy ja alkutalvi on raskasta aikaa, sillä olen toipilaana vauvan kanssa ja mieli on mustaakin mustempi. Sektiohaava repeilee ja sitä hoidetaan useampi viikko terveyskeskuksessa. Saan apua ammattilaisilta, käyn vauvakerhossa, tutustumme muihin äiteihin ja selviämme jouluun asti. Joulu vietetään minun ja mieheni perheiden parissa.

2020: Vuosi alkaa vanhempainvapaalla ja tammikuussa edessä on soseiden maistelun aloitus. Vauva voi hyvin, kasvaa, nauraa ja on vähemmän kivulias kun aiemmin. Elämä alkaa maistua. Keväällä minulla on paljon opintoja. Koitamme järkätä asiat niin, että pystyn suoriutumaan koulusta vauva-arjen keskellä. Näillä näkymin vanhempainvapaani päättyy kesäkuussa. Mies ottaa tällöin isyyslomaa ja kesälomaa, jotta voi olla kotona vauvan kanssa. On epäselvää olenko ensi syksynä hoitovapaalla kotona, opintotuella kotona opiskellen ja vauvaa hoitaen vai laitammeko vauvan päiväkotiin ja suoritan työharjoittelua ja koitan päästä työllistymään. Minulta puuttuu syksyllä enää harjoittelu ja opinnäytetyö sekä ehkä muutamia vapaasti valittavia opintoja. Aika näyttää mihin ratkaisuun päädymme.

Vuosi 2018: yhteenveto

Minulla on joskus raivostuttavakin tapa pitää kiinni tietyistä perinteistä. Yksi niistä on jokaisen blogivuoden lopussa tehtävä yhteenveto, jossa summaan vuoden blogipostauksiani. Vuosi 2018 oli tapahtumarikas, vaikkei se aina blogipäivityksinä näkynytkään. Jotain sain kuitenkin tännekin raapusteltua.

Tammikuu: Sain mahtavan aktiivisuuskellon, joka tosin ei sitten kestänyt putoamista kaakelilattialle. Vieläkin nakertaa. Sain raavittua kasaan viimeiset avoimen yliopiston opinnot ja kertoilin miten olen yhdistänyt perussairauteni ja työnteon. Kävin kierroksen Tyksissä kaikissa laitteissa ja päätin alkaa oman ajankäyttöni herraksi.

Helmikuu: Intoilin penkkiurheilusta, joka on pysynyt intohimoni kohteena vuosikaudet. Ensimmäiset orastavat keskustelut oman asunnon ostamisesta päätyivät bloginkin puolelle. Fiilistelin myös tulevaa yhteishakua, vaikka väsymys painoikin.

Maaliskuu: Omakoti-projekti alkoi lainaneuvotteluilla ja -kilpailutuksella. Kirjoitin oman kodin valinnasta ja asuntonäytöistä. Ihana talo löytyi ja teimme tarjouksen. Edelleen pyörin väsymyksen kourissa.

Huhtikuu: Lomailtiin pääsiäisen kunniaksi. Uudessa kodissa tehtiin kuntokartoitus ja allekirjoitettiin ostopaperit. Aurinkoinen päivä kului Naantalissa. Kirosin myös pääsykokeita ja pelkäsin, etten kelpaa opiskelijaksi.

Toukokuu: Ihan mahtava päivä Kustavissa. Kriiseilin muutosta, töistä, pakkaamisesta, tietokoneen rikkoutumisesta…Kerroin myös miten ensimmäiset pääsykokeet sujuivat.

Kesäkuu: Heräsin tuskaiseen yöhön, jolloin kontaktoin jo Tyksiäkin. Kirjoitin myös migreenistä. Vastailin kesäkysymyksiin, emojihaasteeseen ja pohdiskelin Stellan laulajan kuolemaa. Kävimme miehen kanssa Yyterissä ja sain tietää päässeeni kouluun.

Heinäkuu: Kertailin kuluneen vuoden tapahtumia ja pohdin miten sitä on selvinnyt siitä pyörityksestä. Kertoilin myös kesäkuulumisia tulikuumasta autosta Tallinnan romantiikkapakettiin.

Elokuu: Kertoilin IBS:stä sairautena. Vedin yhteen menneisyyteni kuntosalit, joita olikin kertynyt. Paljastin lukijoille sotkuisen kotini. Jännitin uuden koulun alkua ja kerroin ekoista koulupäivistä. Mietin elämässä etenemistä.

Syyskuu: Aloitin lyhennetyt työviikot. Meillä kävi ystäviä kylässä uudessa kodissa. Blogini täytti vuoden täällä WordPressissä. Kertoilin mitä kaikkea omakotitalo onkaan mukanaantuonut. Kriiseilin uuden alan mukanaan tuomista ulkonäkövaatimuksista.

Lokakuu: Tartuin blogisiskohaasteeseen. Kaaduin pahasti portaissa ja kävin ampuradalla fiilistelemässä. Kuvailin syksyisiä maisemia kotipihalla. Puhuin suosikkiaiheestani eli rahasta ja tulojen puolittumisesta opiskelujen myötä. Jaoin myös tuoreimmat terveyskuulumiset.

Marraskuu: Sain valmiiksi minun tarinani-kirjan. Kiukuttelin palkallisten lomien puutteen vuoksi. Yllätyin miehen kosinnasta ja reissutyöleskeydestä. Sain elämäni ensimmäiset tikit ja koin Tampereella mullistavia tunteita.

Joulukuu: Kerroin miten käy, kun yhdistää työn ja opiskelun. Juhlin ensimmäistä kertaa elämässäni kaksia pikkujouluja. Loppukuu menikin sitten yskän kourissa kituessa.

Minun tarinani

Olen tunnettu siitä, että ostan nykyisin itselleni kaikenlaisia self-help-kirjoja. Rakastan etenkin sellaisia, jossa pääsen itse kirjoittelemaan mahdollisimman paljon. Vähän ennen kolmekymppisiäni näin kirjakaupassa kirjan, joka kutsui ja puhutteli. Tämä kirja oli Mari Päiväniemen ja Riikka Hollon Minun kirjani – Ystäväkirja.

Kuinka monta kertaa olenkaan harmitellut, kun nykyisin ei enää tule täyteltyä kavereiden ystäväkirjoihin omia sivuja. Lisäksi niissä nyt oli aina aivan liian vähän täytettävää tällaiselle itseriittoiselle persoonalle, joka haluaa kirjoittaa itsestään. Tässä Minun kirjassani oli kuitenkin 237 sivua, ja vaikka joukkoon mahtui myös aivan uskomattoman kauniita kuvia ja tekstikatkelmia, jäi kirjoitettavaa silti sivutolkulla.

Tämä kirja tuli valmiiksi eilen. Olen kirjoittanut sen täyteen, vuodattanut 30-vuotiaan itseni kirjan sivuille kuin Tom Valedro aikanaan Harry Potterissa. Kirjoitin sivun silloin, toisen tällöin. Vaihtelin kyniä, käsiala oli välillä hyvinkin horjuvaa ja välillä ihan kivaa ja skarppia. Kirjoitin aina olohuoneen sohvalla, kirja sylissäni, koska sellainen minä olen. Tein lukuisia kirjoitus- ja ajatusvirheitä, mutta nekin ovat osa minua.

Halusin kirjoittaa tämän kirjan muistoksi ja muistin tueksi itselleni. Tämän kirjan kirjoittamisen aikana tapahtui suuria muutoksia opiskelu- ja työrintamalla, oman talon ostamista ja muuta ihanaa ja koen, että kirjassa välittyy tietty levollisuus ja onnellisuus, jota juuri nyt koen.

Tottakai kirjoitin kirjan myös sillä ajatuksella, että ehkä joku sitä selailee joskus, kun minusta on aika jättänyt. Ehkä lapseni tai lapsenlapseni löytävät siitä vielä iloa. Ehkä lähden liian aikaisin ja läheiseni saavat kirjastani lohtua.

Niin tai näin, mestariteos on nyt valmiina. Talletan sen säilytettävien esineiden arkistoon ja pidän siitä huolta. Ehkä joku päivä sitä vielä selaillaan innolla.