Sokerirasituksesta ja radista

Kävin eilen kauhun saattelemana sokerirasituksessa. Pelkäsin aivan tolkuttomasti etukäteen sitä pahoinvointia ja ajatusta siitä, että koitan kaksi tuntia pitää sen tyhjään vatsaan juodun sokerilitkun sisälläni jossain kuumassa odotusaulassa. Hommaa ei helpota sekään, ettei minulta saa otettua verikokeita enää nykyään muuten kuin makuuasennossa pyörtyilyn vuoksi. Olen oikea maanantaikappale.

Varasin mukaan hyvän kirjan ja ajattelin, että nyt vaan sinnitellään. Sain kinuttua itselleni makuupaikan ja ehdottivat vielä päivystyspuolelta omaa huonetta, jossa saisin makoilla rasituksen ajan, ellei akuutimpia potilaita tulisi. Tämä sopikin hyvin. Paastoverikokeen jälkeen join kylmän vadelman makuisen juoman ja jäin odottelemaan tunnin kohdalla otettavia verikokeita.

Olo alkoi heikentyä heti juoman jälkeen, mutta makuullaan olo toi helpotusta. Puolen tunnin päästä tiesin jo, että hyvin tulee menemään, sillä olo lähti helpottumaan. Tunnin ja kahden tunnin päästä otettavat kokeet menivät hyvin, vaikka kaikki otettiin samasta kohtaa vasemmasta kyynärtaipeesta, mikä hiukan teki kipeää. Ei kuitenkaan ollut mitään pyörrytystuntemuksia vaikka takana oli pitkä paasto.

Pääsin lähtemään kotiin ja syömään kunnolla. Hyvä mieli jäi pelosta huolimatta, ainostaan tulevat tulokset jäivät jännittämään. Olen luonut itselleni toisen kauhun kotona tehtävistä sokerimittauksista mahdollisen raskausdiabeteksen tarkkailussa. En kestä neuloja, enkä itseni pistämistä. Tiedän toki millaiset välineet kyseisessä toimenpiteessä ovat käytössä, että ei sitä nyt millään jättineulalla lähdetä sohimaan, mutta silti ajatus tuntuu pelottavalta.

Tänään soittelin sitten neuvolasta tuloksia. Paastoarvo oli 4,7 ja tunnin arvo 9,5. Huokaisin jo helpotuksesta kunnes sain kuulla, että omituista kyllä kahden tunnin arvo ylittyi 0,1 millimoolilla. NOLLALLA PILKKU YHDELLÄ! Siitä rapsahti sitten raskausdiabetesdiagnoosi ja neuvolaan aika, jotta minulle voidaan antaa kotimittausvälineet. Olin jo niin iloinen kuullessani, että paastoarvo oli noinkin hyvä, koska moni narahtaa siitä.

Teki mieli huutaa, sillä painajaismainen kotimittaus on nyt edessä. Asiaan varmasti tottuu, mutta ekat kerrat tulevat nostamaan palan kurkkuun. Onneksi ylitys oli noinkin pieni, joten voi olla, että kotimittailussa arvot pysyvät ruodussa. Silti jokin minussa huutaa, että olisi nyt ylittynyt kunnolla sitten s*tna.

Minulla ei ole raskausdiabeteksesta mitään käsitystä. En siis tiedä miten voin syömisilläni vaikuttaa juuri kahden tunnin arvoon. Ymmärrän toki sen, että sokerin vaikutus ei ole laskenut toivotulla tavalla tunnista kahteen välisenä aikana, mutta miten voin siihen vaikuttaa ruokavaliolla? Kertokaa ihmeessä joku minua valistuneempi! Kaikki neuvot ovat nyt tarpeen, ettei tästä napsahda pidempiaikaista riesaa, vaan kotimittauksen tulokset olisivat rajojen sisällä.

Vielä en ole kyennyt edes ajattelemaan niin pitkälle, että jos arvot ovatkin kotimittauksissa jatkuvasti koholla. Lähinnä mietin nyt sitä, millä edellisiltana syömälläni asialla olisin voinut välttää tämän p*skan. Totuus toki on, että olen ylipainoinen ja koko raskauden ajan ollut melkolailla varma siitä, että tässä kohtaa se radi-diagnoosi tulee, mutta harmittamaan jäi, että olin noin lähellä selviytyä kuivin jaloin.

Visiitti synnärillä

Olin ajatellut, että vierailemme loppukesästä synnärillä katsomassa paikkoja ja tutustumassa toimintaan. Kuitenkin viime tiistai aikaisti vierailua.

Lyhyesti kerrottuna (ja hiukan vähemmän ällöttäviä yksityiskohtia): soitin päivystykseen illalla, koska pelkäsin lapsiveden tihkuvan. Sieltä konsultoitiin synnytysosastoa ja saimme kutsun pistäytyä välittömästi. Jännitys alkoi olla jo melkoinen, vaikka epäilinkin olevani vain hysteerinen.

Paikalla oli heti synnytyslääkäri, kätilö ja kätilöharjoittelija. Pääsin suoraan tutkimuksiin, joissa ensimmäinen testi antoi aihetta huoleen. Lääkäri voivotteli jo ja mietti jatkosuunnitelmaa, kun makasin vielä epätietoisena hoitotuolissa. Toinen testi päätettiin ottaa ja sen tuloksen valmistumista piti odottaa 5 minuuttia. Pitkät minuutit.

Sillä välin lääkäri tutki kohdunsuun tilanteen ja ultrasi. Kaikki näytti kuitenkin olevan ok, ja testikin osoittautui sitten lopulta negatiiviseksi. Kyse ei ollut lapsivedestä. Vaikka ei selvinnytkään, mistä sitten oli kyse, pääsimme lähtemään kotiin.

Iso kiitos henkilökunnalle myötäelämisestä, ymmärtämisestä ja siitä, ettei huoltani vähätelty. Pääsin suoraan tutkimuksiin, eikä tarvinnut kotona epätietoisena miettiä tilannetta. Saimme mukaan muutaman uuden ultrakuvan ja huojentuneemman mielen.

Hiukan rahasta

Lopetettuani työnteon, olen elellyt opintotuella ja opintolainan rippeillä. Kuukaudessa saan siis Kelasta 250€. Tammikuussa olen nostanut kevään opintolainaosuuden, josta ei kyllä varmasti ole mitenkään mainittavasti roposia jäljellä. Onneksi mies ja vanhemmat jeesaavat tarvittaessa.

Kesäksi sain järjestettyä kesäopintotuen ja uuden lainapotin. Elokuussa siirryn sitten näillä näkymin äippärahoille. Kävimme mieheni kanssa pankissa neuvottelemassa jatkosta ja avasimme samalla yhteisen tilin. Yhteinen tili toimii tällä hetkellä aikalailla yhteen suuntaan, eli mies on laittanut sinne hiukan rahaa sitä varten, että omat rahani eivät riitä. Sieltä on maksettu muutamia isompia sähkölaskuja, mutta muuten niihin rahoihin ei ole juurikaan kajottu. Minähän en omista tuloistani pysty toistaiseksi sinne mitään laittamaan, mutta toivon, että sekin asia muuttuu jatkossa.

Pankki suostui siihen, että kaksi neljästä lainastani laitettiin lyhennysvapaalle vuodeksi. Se helpottaa tilannetta. Jouduin samalla myös katkaisemaan rahastosijoituksiini menevät rahavirrat, sillä näillä tuloilla ei rahastoihin panosteta. Mies lyhentää omia lainojaan ja sijoittaa rahastoihin kuten ennenkin.

Tuntuu pahalta olla lähes rahaton. Eihän kukaan pärjää 250€/kk, joten on selvää, että mies osallistuu kuluihin enemmän. Vauvahankinnat on rahoittanut pääosin mies, samoin sen, että ruokaa on pöydässä. Valtaosa huvitteluun kuluvasta pääomasta tulee miehen lompakosta. Moni sanoisi, että niinhän sen kuuluukin mennä, mutta minulle ajatusmalli on hankala. Haluaisin tulla toimeen omillani; osallistua vauvan vaatteiden ja tavaroiden ostoon, tarjota terassikaljan tai ruuan hiukan useammin, osallistua hemmetin kalliin lämmitysöljyn hankintaan ym. Toisaalta minä olen nyt se, jonka työuraan tulee katko vauvan takia ja jonka eläke ei kerry samalla tavalla kuin mieheni.

Tämä postaus on nyt hiukan tällaista tajunnanvirtaa; kamppailua sen välillä olisiko onnellinen ja huoleton vai tuntisiko suurta syyllisyyttä.

Väsymyksestä

Olen nyt ollut pois työelämästä hiukan yli kuukauden. Olen äärettömän onnellinen siitä, että minun oli mahdollista irtisanoutua työstä, joka ei tehnyt loppuvaiheessa hyvää kropalle eikä mielelle. Nykyinen päivärytmini on mennyt totaalisen uusiksi: herään puolenpäivän aikoihin, teen opiskelujuttuja ja lojun, kunnes mies tulee kotiin kahden-kolmen aikoihin. Sitten usein puuhastellaan kotona ruuanlaiton ja tv:n katselun välimaastossa tai lähdetään kaupungille. Illalla nukkumaan mennään n. klo 22, mutta minä en saa kipuineni unta. Nukahdan usein vasta aamuyöllä ja otan tarvittavat lepotunnit sitten aamupäivästä.

Tämä rytmi ei ehkä kuulosta kauhean fiksulta, mutten ole saanut sitä muutettua. Muutenkin olen jatkuvasti aivan järjettömän väsynyt. Suoriudun joten kuten koulutehtävistä määräaikoihin mennessä, mutta kaikki muu tuottaa suurta tuskaa. Kotia pitäisi siivoilla ja laitella valmiiksi ennen vauvan tuloa, olisi pihahommia ja kaikkea… Olen vain väsynyt ja saamaton p*ska.

Kun oikein päätän jotain tehdä, niin hetken päästä haukon happea sohvalla supistusten kourissa. Kyse on ilmeisesti harjoitussupistuksista, jotka ovat normaaleja. En kuitenkaan uskalla lähteä yksin esimerkiksi lenkille, koska kävely usein supistaa ja pelkään, että kuukahdan jonnekin.

Tunnen suurta riittämättömyyttä ja soimaan itseäni jatkuvasti siitä, miten laiska olen. Haluaisin, että miehen tullessa töistä koti olisi puhdas, siisti ja ruoka valmiina. Näin ei koskaan ole. Koen, että mieheni uupuu ja varmaan pian kyllästyy, kun ei saa työpäivän jälkeen levätä rauhassa.

Pelkään aivan tolkuttomasti, että vauvalle käy jotain. Se varmaan osaltaan selittää sitä, etten oikein uskalla tehdä mitään. Kaikki nostelu tuntuu jo epämiellyttävältä ja nostokipujen takiahan lopetin työnikin kesken kaiken. Kun vielä viettää kaikki päivät yksin kotona, on ihan liikaa aikaa ajatella, pelätä ja huolehtia.

En koe nauttineeni tästä raskausajasta hetkeäkään.

Kuulumisia kotisohvalta

Elämä pyörii aikalailla oman vatsan ympärillä. Kun lopetin työt ja jäin kotiin odottelemaan tulevaa ja tekemään etäopintoja, väheni elämästä samalla myös yksi bloggausaihe: töistä rutkuttaminen. Kirjoittaminen on ollut hankalaa, koska koen, etten viitsisi kirjoitella pelkästä raskaudesta ja sen mukanaan tuomista ajatuksista ja oloista. Tämä ei kuitenkaan ole lähtökohtaisesti odotusajanblogi, ja pelkään karkoittavani viimeisetkin lukijat.

Jos nyt kuitenkin listaan tähän yleisiä kuulumisia:

  • Rakenneultrassa käyty ja kaikki vaikutti olevan hyvin.
  • Opiskelu etenee ja viimeiset tämän kevään tehtävät on jo julkaistu. Pari viikkoa niin kevätlukukausi on taputeltu pakettiin.
  • Olen väsynyt ja saamaton nahjus, joka ei jaksa siivota ja jota pyörryttää aina, kun pitäisi vähänkin tehdä jotain.
  • Harmittaa, että opiskelutoverit pääsevät jo etsimään työharjoittelupaikkoja syksyksi, kun itse vain odottelen jotain hamaa tulevaisuutta.
  • Illat kuluvat pääasiassa leffoja katsellessa ja tuntuu, että kaikki vähänkin kiinnostavat on katsottu.
  • Öisin vaivaavat jäätävät jalkakrampit voisivat jo loppua.
  • KOKOAJAN on pissahätä.
  • Mies joutui kieltäytymään hyvästä työtarjouksesta perheen perustamisen takia.
  • Voisin elää kokiksella.
  • Grillikausi avattiin vihdoin! Terassi pitäisi huoltaa…
  • Huomenna suunnataan pienelle irtiotolle.
  • Raskausaikana sitä huomaa, keitä ne tosiystävät ovat.

Puoliväli

Niin se koitti viimein, raskauden puoliväli. Huojentava etappi on taas saavutettu. Ensi viikolla meillä on edessä rakenneultra, jossa sitten selviää, onko kaikki rakenteiden suhteen kunnossa. Malttamattomina kävimme tosin jo muutamia viikkoja sitten yksityisellä vähän tsekkailemassa tilannetta, eikä silloin tuntunut löytyvän mitään moitteen sanaa. Myös sukupuoli selvisi sillä reissulla, vaikka odotankin jännityksellä, onko se ensi viikolla vielä sama. Erehdyksen vaarahan noissa on aina olemassa.

Nyt on alkanut seesteisempi vaihe raskaudessa, mikä on todella tervetullut. Elämä rullaa kivasti eteenpäin kouluhommia tehden ja pankin kanssa saatiin raha-asioitakin sumplittua joustavammiksi, kun tässä nyt tulot tipahtivat aika nolliin. Taas yksi huolenaihe vähemmän.

Olen luonteeltani sellainen, etten silti oikein osaa nauttia raskaudesta. Pelko siitä, että jotain menee pieleen on jatkuvasti läsnä. Muutamia suurempiakin hankintoja on tullut jo tehtyä vauvaa varten, ja olen koittanut sulkea mielestäni sen ajatuksen, että mitä jos ne jäävätkin käyttämättä. Luotto omaan kroppaan ja sen kykyyn hoitaa kaikki kunnialla loppuun asti, on vähän kyseenalainen.

Toivottavasti huoleni on turha.

Hiljaisuuteen katkos

Joku on saattanut huomatakin, että Hallamaassa on oltu hiljaa. Ihan liian hiljaa ja ihan liian kauan.

Ei hätää, kaikki on hyvin. Päällä on vain ollut totaalinen kirjoitusblokki, sillä elämässä on lähinnä yksi asia. Raskaus ja sen erinäiset lieveilmiöt. Ei ole kuitenkaan tuntunut hyvältä kirjoittaa. Kaikki on niin epävarmalla pohjalla ja blogi liian julkinen riskiviikkojen avautumiseen. Nyt kuitenkin viikot ovat edenneet niin, että viimein päätin avata sanaisen arkkuni.

Edelliset kirjoitukseni käsittelivät sairastumista ja huonovointisuutta. Yskä on vaatinut jo keuhkospesialistilla käynnin. Siellä diagnoosiarvioksi päätettiin keuhkomykoplasma tai keuhkoklamydia. Kumpikin kuulostaa veemäiseltä. Palasin inhaloitaviin lääkkeisiin ja olen nyt saanut yskää joten kuten hallintaan. Samalla on vähentynyt myös pahoinvointi ja viime viikko olikin ensimmäinen yrjötön viikko sitten uuden vuoden alkamisen.

Kävimme tänään nt-ultrassa. Viimeisten viikkojen hallitseva tunne on ollut pelko. Pelko siitä, että kaikki onkin päin helvettiä. Että kehoni pettää minut ja mieheni. Onneksi kaikki näytti olevan hyvin. Pelko hellitti hetkeksi, vain siirtyäkseen lievempänä jo miettimään seulontaverikokeita ja tulevaa rakenneultraa.

Paljon puhutaan raskauden seesteisyydestä ja äidin hehkusta. Ne ovat nykyisin lähinnä vitsin tasolla. Olen niin rupuisessa kunnossa, kun ihminen nyt vain voi olla. Esikoisen odotus on piinaavaa, sillä kaikki on uutta. Jokainen oire tuntuu epänormaalilta ja vaaralliselta. Pahoinvoinnin takia syöminen on ollut vastenmielistä, mutta väsymyksestä huolimatta myös nukkuminen on ollut välillä hankalaa. Aikaiset työaamut ovat vieneet mehut tehokkaasti.

Olo on kuitenkin nyt kohentunut, vaikka edelleen kroppa protestoi aamuisin heräämistä. Töissä on ollut raskasta. Ihan rehellisesti. Ihan helvetin raskasta. Koulu sentään on hoitunut hiukan sivussa vasemmalla kädellä. Saa nähdä miten kauan tämä yhdistelmä onnistuu.

Vaikka tämä teksti nyt kuulostaa siltä, että elän elämäni kurjinta aikaa, olen silti aivan loputtoman onnellinen siitä, että tällainen ihme on meille suotu. Päiviin on alkanut hiljattain tulla muitakin värejä harmaan lisäksi. Ultratulos sai aikaan suurta riemua ja kirpparilta tuli ostettua ihan liian monet pienet collegehousut. Housut ovat tärkeitä.