Kun yhdistää työn ja opiskelun

Muutamalla muullakin on saattanut käydä mielessä työn ja opiskelun yhdistäminen. Tiedän useamman alanvaihtajan jo täältä blogimaailmastakin. Ajatus siitä, että voi opiskelun ohessa tienata oman elantonsa ja unohtaa opintotuella kitkuttelun on houkuttava ja johti siihen, että itsekin päätin hakea viime keväänä ammattikorkeakouluun. 

Nyt takana alkaa olla ensimmäinen lukukausi. Voin lämpimästi suositella unohtamaan haaveet työn ja koulun yhdistämisestä! No ei vaan. Tässä yhdistelmässä on monia hyviä puolia. 

Kun yhdistää työn ja opiskelun:

  • Ei ole enää vapaa-ajanvietto-ongelmia. Ei ole vapaa-aikaakaan
  • Ei ole aikaa riidellä kumppanin kanssa
  • Voi vedota kiireeseen ihan kaikissa tilanteissa. Samalla välttää illanistujaiset yms. turhuudet
  • Voi lykätä hammaslääkäriaikaa tai luomenpoistoa ikuisuuden, koska on aamu kuudesta alkaen töissä ja iltapäivät ja illat ”koulussa”
  • Ei ole aikaa tuhlata, ellei satu hurahtamaan nettishoppailuun. Kivijalkakauppoihin ei ehdi. 
  • Ei ole joulustressiä, kun niitä kolmea pyhäpäivää odottaa lähinnä kuin kuuta nousevaa jo ihan vaan nukkumisen kannalta
  • Ei juurikaan vaikeuksia nukahtaa; väsymystä riittää
  • Huomaa olevansa työpaikalla korvaamaton ja tärkeä, koska kaikki surkuttelevat jatkuvia koulupäiväpoissaoloja
  • Voi kohtuullisella omatunnolla syödä kaikkea moskaa, koska ei ehdi kokata. Kotiinkuljetuksella tuotava pizza on jees, koska ei ehdi kauppaan
sdr

Koti on siellä missä sydän

Viikko sitten olimme äidin ja siskon kanssa Tampereella kädentaitomessuilla. Samalla tuli oltua pari yötä Sokos Hotelli Ilveksessä, jonka ikkunasta nappasin kuvan Tampereen keskustasta. Messut sujuivat hyvin, aamiainen hotellissa oli täydellisyyttä hipova minilettuineen ja muine herkkuineen. Söimme Wanhassa Tapissa, Napolissa ja Plevnassa; kaikissa omissa suosikeissani. Shoppailimme ja vietimme äiti ja tyttäret -laatuaikaa.

Se, mikä kuitenkin sai minut kirjoittamaan tästä blogiin, yllätti itsenikin. Ajaessani perjantaina töiden ja tentin jälkeen Tampereelle tunsin sen. Se tunne vahvistui vain viikonlopun mittaan. Kadut olivat vieraita. Paikat tuttuja, mutta olo vieras. Tajusin, etten enää kaipaa Tampereelle. Miun koti ei oo enää täällä.

Se tunne, oli toisaalta pysäyttävä. Vietin kuitenkin pirkanmaalla (Tampereella, Pirkkalassa ja Ylöjärvellä) aika ison osan aikuiselämästäni. Muutin 2011 joulukuussa ja lähdin 2017 marraskuussa. Tampereella olin itsenäistynyt, käynyt ekaa kertaa oikein virallisesti kunnolla töissä. Elättänyt itseni, aikuistunut. Kokenut suuria tunteita, löytänyt toivottavasti elinikäisiä ystäviä. Mutta minä en enää kuulunut siihen kaupunkiin. Minun kotini on muualla. 

Sunnuntaina kotiin ajellessani oli haikea fiilis. Ihan kuin yksi ajanjakso olisi virallisesti päättynyt, vaikka muutinkin jo yli vuosi sitten muualle. Nyt se oli lopullista. Olen juurtunut uuteen kaupunkiin. Ilta alkoi jo hämärtyä. Turku, ihana nähdä sinut taas.

Elämäni ensimmäiset tikit

Varasin tuossa taannoin selässäni olevan luomen poistoon ajan. Perjantaina koitti tuo H-hetki. Luomi saapui selkääni yllättäen, oli kohollaan, mutta tarkkarajainen ja siisti. Poistoon päädyttiin puhtaasti siitä syystä, että luomi jäi aina juuri rintaliivien olkaimen alle ollen välillä ärtynyt tai jopa kipeä. 

Sanoin kyselijöille, etten ole yhtään jännittynyt eikä operaatio stressannut. Kuitenkin siinä kohtaa, kun lähtö Mehiläiseen koitti, tuntui kipristelyä vatsassa. Olin tapani mukaan aivan liian ajoissa, mutta onneksi lääkäri pyysikin minut heti toimenpidehuoneeseen. Hänellä sattui olemaan ylimääräistä aikaa juuri siinä kohtaa, enkä ehtinyt stressata odotusaulassa minuuttia enempää. 

Hoitaja ja lääkäri olivat mukavia ja heittivät keskenään sekä minun kanssani sangen levotontakin läppää. Etukäteen jännittämäni puudutus ei tuntunut missään, enkä onnekseni ollut allerginen puudutteelle. Poisto sujui hyvin, selkä oli puutunut loistavasti. Kokoajan kuitenkin jännitin sitä tunnetta, että kohta lääkäri osuu puutumattomaan kohtaan tai kohta kirpasee. Aivan turhaan. 

Tikit saatiin laitettua ja pääsin nousemaan istuma-asentoon. Verta oli tullut aika reilusti laskimosuonesta ja näin verisiä paperitolloja tarvikepöydän täydeltä. Minulla on taipumusta huonovointisuuteen verikokeissa ym. ja taas alkoi huimata hetken istuskelun jälkeen. Sain pillimehua ja pötkötellä hetken rauhassa, mikä on aina mukavaa. Kerran elämässäni olen kokenut sen, että pyörrytti, mutta lääkäri heitti minut huoneesta odotusaulaan selviämään yksikseni. Ei kuulemma ollut aikaa kaikkia hyysätä, kun oli muitakin potilaita tulossa. Kerran olen myös joutunut verikokeisiin istuma-asennossa, vaikka pyydän aina makuuasentoa. Pienet traumat jäi siitä silloin.

Kotiutuminen tikkien kanssa sujui hyvin. Selkä ei ole ollut kipeä, vaikka tikkikohtaa täytyy varoa. Haavalapun sai eilen riisua, mutta ihoteippi on tikkien poistoon saakka. Tikit näyttävät haavalapun läpi vähän hämähäkiltä, että en ole vielä varma onko ne laitettu ihan sikinsokin ja kursittu minut vain joten kuten kasaan, vai näyttääkö se vain siltä. 

Nyt tulisi vältellä kaikkea kurottelua ja nostelua, eli juuri sitä, mitä teen työkseni huomenna. En tiedä miten selviän työpäivästä, mutta aion kyllä varoa, sillä muuten haavan reunat voivat liikkua ja arvesta tulee ruma. Kohta lähden kokeilemaan pesullakäyntiä varovaisesti, sillä ohjeistus lupasi, ettei teipin paikallaan ollessa ole minkäänlaista vaaraa suihkussa käynnistä. 

Tikit poistetaan 3.12. maanantaina ja lääkärikin soittaa vielä sen viikon perjantaina tuloksista. OmaMehiläinen-sovellus varmasti näyttää luomen tulokset jo ennen sitä. Kaikki sujui niin hyvin, että käyn varmasti poistamassa muitakin luomia Mehiläisellä. Kun työnantajani vielä maksaa koko lystin, niin täytyyhän se hyödyntää.

btf

Kotihenkilönä

Ajattelin kirjoittaa otsikoksi ”kotimiehenä”, mutta sukupuolineutraalius iski. Pointtina nyt kuitenkin on, että olen ollut tämän alkuviikon yksin kotona. Sitä ei ole tapahtunut sitten lokakuun 2017. Edellisestä yksinolosta on siis yli vuosi. Aivan jäätävän kauan. 

Miehen kanssa ollaan aikalailla paita ja peppu. Asutaan uudella paikkakunnalla, jossa kummallakaan ei ole ihmiskontakteja, joten meillä on lähinnä vain toisemme. Käymme töissä ja muun ajan olemme yhdessä. Tietenkin molemmilla on kotona omia puuhiaan, eli usein istutaan omilla koneillamme ja puuhaillaan omia juttujamme sohvan eri nurkissa. Kuitenkin se toinen on siinä lähellä tarvittaessa. 

Nyt mies on pohjoisessa työmatkalla ja minä olin ongelmissa jo pelkän limsapullon avaamisen kanssa. Olen syönyt mitä sattuu, koska normaalisti mies kokkaa. En voi katsoa suosikkisarjojani, koska katsomme niitä yhdessä, eikä mies tykkäisi hyvää, jos katselisin jaksot itsekseni. Elämme huolestuttavassa symbioosissa. 

Todellisuudessa olen pärjännyt kyllä ihan kivasti. Aivan valtava uusavuttomuus ei ole iskenyt, mutta tiettyihin asioihin tulee kiinnitettyä vähemmän huomiota nyt, kun on itsekseen. Nukkumaan tulee mentyä liian myöhään. Päiväunia voi nukkua milloin vain. Kaupasta ostan tuhottomat määrät herkkuja, joita mässäilen sohvalla. Olen kellontarkasti kotona jokaisen SaiPan lätkämatsin alkaessa. Katson niitä tv-sarjoja, joiden kohdalla mieheni pyörittelee silmiään. 

Tottakai tässä on tullut jo ikävä. Ikävä ei kuitenkaan ole aina pahasta. Ikävä osoittaa, että toinen ei ole yhdentekevä. Ikävä iskee lintulautaa täyttäessä, liian viileässä sängyssä valvoessa, jääkaapilla yksinäistä Skyriä katsellessa. Vaikka näin on hyvä, niin jotain puuttuu. Sohvalla on tyhjä paikka.

Palkallisten lomien puuttuminen

Tämän kuun viimeisenä päivänä olen ollut nykyisen työnantajani palveluksessa vuoden. Tähän vuoteen on sisältynyt 30h viikossa olevia sopimuksia ja nykyään näitä 20h/viikko kattavia sopimuksia. Olen myös tehnyt poikkeustilanteessa esimerkiksi yhden päivän sopparin. Määräaikaisuus on tässä työpaikassa aikalailla vakio. Myös osa-aikaisuutta siihen lisäksi ilmenee jonkin verran. Itselleni lyhyet päivät ovat sopivia ja sopimukseni muutettiin lyhyemmäksi omasta tahdostani, joten sen suhteen minulla ei ole valitettavaa.

Ongelmaksi muodostuu se, ettei minulle kerry lomia. Tai kertyy kyllä, mutta ne maksetaan pois jokaisen sopimuksen päättymisen jälkeen, eli ihan vähän väliä. Taloudellisesti ne rahat eivät siis juurikaan tunnu, koska summat ovat pieniä. Paljon suuremman ilon kokisin saavani palkallisella vapaapäivällä silloin tällöin.

Kyllähän se kirpasee, kun joululoma rajoittuu pelkkiin pyhiin, kun on aina tottunut olemaan lomalla myös välipäivät. Kun muut firmassa pitivät viiden viikon kesälomiaan, minä olin töissä. Sama toistui nyt syyslomalla ja viime keväänä talvilomia vietettäessä.

Olenhan minäkin poissa töistä kerran kuussa kaksi päivää palkattomalla, kun on mentävä kouluun lähiopetukseen. En kuitenkaan laske tätä lomaksi. Lomaksi en lue myöskään (toisin kuin työkaverini) sitä, että makasin viikon karseassa flunssapöpössä kotona. Ei se ole helvetti mitään lomaa!

On mukavaa, että työpaikka joustaa, mikäli on pakollisia menoja, kuten minulla viime aikoina lääkäri- ja fyssarikäyntejä. Saan myös tarvittaessa palkattomia vapaita asioiden hoitoon, kuten keväällä lukiessani pääsykokeisiin. Kuitenkin alle 1000€ kuukausituloissa palkattomat vapaat näkyvät nopeasti, eikä niitä tahdo turhanpäiten pitää. HAaveilen lomamatkasta etelään, muttei ole varaa maksaa matkaa ja lisäksi menettää vähintään viikon ansiotuloja siinä samalla.

Viime kesä oli ensimmäinen kesä, jolloin en ollut lomalla. Edellisissä työpaikoissani minut heivattiin 10 viikon ajaksi palkattomalle lomalle, koulujen ollessa kiinni. Ei mikään ideaalivaihtoehto, mutta kesästä sai kyllä irti enemmän, sen minkä kukkaronnyörit antoivat myöden. Viime kesä oli kuuma, ihan liian kuuma siihen nähden, että olin vielä isommilla työtunneilla mukana hommassa. Kun aamuherätys on klo 5, ei kesäilloistakaan voinut nauttia.

Toivottavasti uudet opiskelukuviot tuovat mukanaan työn, jossa työsopimus on vakituinen tai pidempi määräaikaisuus. Haluan, että lomat kertyvät ja pääsen nauttimaan niistä. Haluan muuttaa omat ylityötuntini vapaapäiviksi rahallisen korvauksen sijaan. Arvostan vapaa-aikaani ja haluan, että voin viettää sitä muutenkin kuin valmistautumalla töihin tai lepäämällä työpäivien jälkeen.

IMG_20181021_133353.jpg

Minun tarinani

Olen tunnettu siitä, että ostan nykyisin itselleni kaikenlaisia self-help-kirjoja. Rakastan etenkin sellaisia, jossa pääsen itse kirjoittelemaan mahdollisimman paljon. Vähän ennen kolmekymppisiäni näin kirjakaupassa kirjan, joka kutsui ja puhutteli. Tämä kirja oli Mari Päiväniemen ja Riikka Hollon Minun kirjani – Ystäväkirja.

Kuinka monta kertaa olenkaan harmitellut, kun nykyisin ei enää tule täyteltyä kavereiden ystäväkirjoihin omia sivuja. Lisäksi niissä nyt oli aina aivan liian vähän täytettävää tällaiselle itseriittoiselle persoonalle, joka haluaa kirjoittaa itsestään. Tässä Minun kirjassani oli kuitenkin 237 sivua, ja vaikka joukkoon mahtui myös aivan uskomattoman kauniita kuvia ja tekstikatkelmia, jäi kirjoitettavaa silti sivutolkulla.

Tämä kirja tuli valmiiksi eilen. Olen kirjoittanut sen täyteen, vuodattanut 30-vuotiaan itseni kirjan sivuille kuin Tom Valedro aikanaan Harry Potterissa. Kirjoitin sivun silloin, toisen tällöin. Vaihtelin kyniä, käsiala oli välillä hyvinkin horjuvaa ja välillä ihan kivaa ja skarppia. Kirjoitin aina olohuoneen sohvalla, kirja sylissäni, koska sellainen minä olen. Tein lukuisia kirjoitus- ja ajatusvirheitä, mutta nekin ovat osa minua.

Halusin kirjoittaa tämän kirjan muistoksi ja muistin tueksi itselleni. Tämän kirjan kirjoittamisen aikana tapahtui suuria muutoksia opiskelu- ja työrintamalla, oman talon ostamista ja muuta ihanaa ja koen, että kirjassa välittyy tietty levollisuus ja onnellisuus, jota juuri nyt koen.

Tottakai kirjoitin kirjan myös sillä ajatuksella, että ehkä joku sitä selailee joskus, kun minusta on aika jättänyt. Ehkä lapseni tai lapsenlapseni löytävät siitä vielä iloa. Ehkä lähden liian aikaisin ja läheiseni saavat kirjastani lohtua.

Niin tai näin, mestariteos on nyt valmiina. Talletan sen säilytettävien esineiden arkistoon ja pidän siitä huolta. Ehkä joku päivä sitä vielä selaillaan innolla.